Minne menet avoin tiede?

Kuinka usein voi ajatella elävänsä avoimen tieteen edistämisen mielenkiintoisia aikoja? Omalta osaltani ajattelin näin ensimmäistä kertaa varmaankin vuonna 2012, jolloin teemaan liittyviä tehtäviä alkoi päätyä omalle työpöydälleni – lähes kaikki oli uutta ja jännittävää. Ja sitten uudestaan alkuvuodesta 2014, kun pääsi mukaan Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen toimintaan.

Vastaava tunne herää tasaiseen tahtiin yhä uudestaan. Viimeisen kuukauden aikana näin kävi muun muassa kuunnellessani Suomen yliopistojen rehtorineuvoston UNIFI:n järjestämässä avoin tiede -seminaarin esityksiä. UNIFI:n hallituksen puheenjohtaja, Itä-Suomen yliopiston rehtori Jukka Mönkkönen esitteli myöhemmin tänä vuonna julkaistavan avoimen tieteen toimenpideohjelman visioita ja tavoitteita, ja CSC:n tutkimusinfrastruktuuriyksikön johtaja Per Öster kertoi vuorostaan koko Euroopan tutkimusaineistojen kokoamista ja käyttöä helpottavan European Open Science Cloudin suunnittelusta ja kehittämisestä.

Laajat ja kattavat visiot eivät loppuneet maaliskuussa tähän: kohta Euroopan komission tutkimus- ja innovaatiopääosaston pääjohtajan tehtävät jättävä Robert-Jan Smits julisti kaikkien eurooppalaisen tiedeyhteisön tieteelliset julkaisujen avoimuuden saavuttamista viimeistään 2020. Takaraivoni sopukoissa ihmettelin vielä, mitenköhän komission kutsuman asiantuntijaryhmän Open Science Policy Platformin työskentely avoimen tieteen saavutuksilla meritoitumisen kanssa on edennyt. Samaan aikaan tärkeimmäksi tiedeyhteisön säännölliseksi avoin tiede -kokoontumiseksi noussut Research Data Alliancen konferenssi meni minulta täysin ohi.

Avoimen tieteen lukemattomat projektit ja prosessit ulottuvat kaikille tutkimuksen suunnittelun, tekemisen ja tulosten julkistamisen aloille yksilöllisten toimijoiden tasolta globaaleihin kokouksiin. Eri toimijoiden saavutuksia ja merkittävyyttä pohtiessa tulee mieleen Jukka Mönkkösen Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen 2017 vuosifoorumissa esittämä havainto avoimen tieteen yhteisellä alustalla tapahtuvasta ”hässäkästä”.

Käsitys on mielestäni hyvä. Se kertoo toimijoiden vapaudesta ja innokkuudesta, joiden myötä avoimen tieteen raameissa on mahdollista luoda, suunnitella ja toteuttaa tutkimusta edistäviä toimia sangen vapaasti ja avoimuuteen vahvasti sitoutuneen yhteisön tuella. Mutta niin kuin Mönkkönenkin esityksessään hahmotteli: kokonaisuuden toimimisen kehittäminen vaatii tiedeyhteisön kattavia sopimuksia yhteisistä rakenteista ja toimintatavoista sekä nykyisen toimintakulttuurin muutosta. Ilman näitä toimia tai edes niiden tavoittelua on hankala hahmottaa, mitkä toimijat ja teot ovat missäkin kontekstissa vaikuttavia yhdessä, ja mitä ne oikein voivat saada aikaan.

Suunnattua ja suunniteltua yhteistyötä

Avoimen tieteen edistäminen on lähtenyt ruohonjuuritasolta liikkeelle. Teemaan liittyvät visionääriset suunnitelmat ja käytännölliset toteutukset ovat usein aluksi yksittäisten tutkijoiden tai tutkimusryhmien oman aloitteellisuuden ja toimeliaisuuden varassa. Monet tiedeyhteisön instituutiotkin – yliopistot ja muut tutkimusorganisaatiot, tutkimuksen rahoittajat, kirjastot, kustantajat – ovat onneksemme viime vuosina ottaneet asian omakseen. Monille tiedeyhteisön jäsenille kyse on tällöin jo itsestään selvästä toimintatavasta, mutta ”jäljellä” on edelleen avoimen tieteen valtavirtaistaminen tai arkipäiväistäminen tavalla, jonka tuloksena koko sanaparista pääsisi eroon. Lopputuloksena kyse olisi yksinkertaisesti tieteentekemisestä, tiedeyhteisöä ja yhteiskuntaa parhaiten tukevasta toiminnan perustasta.

Tämän saavuttaminen vaatii kuitenkin jatkuvaa muistuttamista yhteisestä visiosta: miten tiedeyhteisö voi oikein parhaimmillaan toimia, miten se toimii osana yhteiskuntaa, ja ketkä näiden verkostojen ja yhteisöjen jäseniä oikein ovat. Arkipäiväistämiseen tarvitaan koko tiedeyhteisön kattava näkemys tiedeyhteisön kehittämisestä esimerkiksi tasa-arvoisuuden, yhteistyön, läpinäkyvyyden ja toistettavuuden sekä kriittisen ja sivistyneen keskustelun edistämiseksi – avoin tiedehän ei sinänsä ole lopullinen tavoite sellaisenaan, vaan asiat mitä se tuo mukanaan.

Kuten Smits haastattelussaan toteaa, visioiden toteuttamisen tasolla liikuttaessa ollaan vielä liian helposti tilanteessa, jolla on liian helppo sanoa yhtä ja tehdä toista – ei pelkästään korkeiden tavoitteiden takia, vaan erityisesti sen takia, että mielipiteitä ja toimintatapoja on liian monia, toistaiseksi vieläpä välillä pahasti ristiriidassa keskenään.

Eurooppalaiset puheenvuorot viittaavat koon ja rahan voimaan: niin julkaisujen kuin aineistojenkin avoimuus onnistuu, jos niiden toteuttamiseen laitetaan – vastuullisesti ja tehokkaasti – tarpeeksi iso rahasumma porkkanaksi ja tekemisen mahdollistajaksi. Rahalla voi saada kuoret, mutta ei välttämättä sisältöä: sen takia esitetyt projektit ja puheenvuorot painottavat kerta toisensa jälkeen yhteisöllisyyden ja yhteistyön merkitystä. Elleivät tiedeyhteisön eri toimijat pysty osoittamaan yhteistä näkemystä tieteen tekemisen tulevaisuudesta ja avoimuuden toteuttamisen tavoista arkipäiväisinä asioina, prosessi ei etene. Tällöin ei saavuteta kenenkään tavoitteita, ellei nyt sitten satu pitämään toisistaan eristäytyneiden tutkijaryhmien ja yhteiskunnasta irrottautuvan tiedeyhteisön periaatteita hyvänä.

”Ei pelkästään yhteistyötä, vaan suunnattua ja suunniteltua yhteistyötä” – sitä toivoi myös viime marraskuussa Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen vuosifoorumin päättänyt keskustelupaneeli avoimen tieteen edistämiseltä jatkossa.

Jyrki Hakapää, tiedeasiantuntija
@Hakapaa