Strategisen tutkimuksen FOOD -ohjelmassa haetaan kolmen tutkimushankkeen voimin ratkaisuja ruokajärjestelmän muuttamiseksi kestäväksi ja reiluksi. Koronakriisi tekee tilaa uuden rakentamiselle. Maatalouden ja koko ruokajärjestelmän selviytymiskyky ratkaisee ruokaturvan. Toisaalta ruokajärjestelmällä on merkittävä osuus kriisien juurisyissä – ja siksi niiden hillitsemisessä. 

Ruokajärjestelmä yhdistää maatalouden, ruuan jalostuksen ja kaupan sekä ruokapalvelut ja kuluttajat. Tuotoksena syntyy parhaimmillaan ruokaturvaa, hyvää ravitsemusta, työtä ja toimeentuloa, mutta myös positiivisia ympäristövaikutuksia. Ruokajärjestelmän toimintaa ohjaavat kysynnän lisäksi monet politiikat ja muut paikalliset ja maailmanlaajuiset ajurit. 

Ruokajärjestelmän resilienssiä eli selviytymis-, sopeutumis- ja muutoskykyä tarvitaan äkillisistä shokeista toipumiseen ja muutoksiin varautumiseen, mutta myös uusiin haasteisiin vastaamiseen - kestävyysmuutokseen. Se vaatii valmiuksia, joustoa ja puskureita ruokajärjestelmän eri osissa, mutta myös koko ketjun yhteen pelaamista sekä yhdessä oppimista ja kokeilua. Edellytyksenä on kaikkien toimijoiden kokemus reiluudesta. 

Maailman ruokajärjestelmillä on monitahoisia yhteyksiä ekologisiin ongelmiin, jotka osaltaan ovat koronan kaltaisten kriisien taustalla. Pandemioiden riskiä lisäävät muun muassa monien eliöiden elintilan kaventuminen ja metsien raivaus sekä ilmastonmuutoksen eteneminen. 

Ihminen joutuu yhä enemmän kosketuksiin eläinten taudinaiheuttajien, esimerkiksi virusten kanssa. Taustalla ovat niin kaupungistuminen ja väestön lisääntyminen kuin ruokaketjun käytännötkin. Maatalouden osuus näissä tapahtumaketjuissa on merkittävä. Toisaalta myös mahdollisuudet muutokseen ovat suuret. 

Kestävyyssiirtymä tarvitsee reiluutta ja paikallisia ratkaisuja

Regeneratiivisessa eli uudistavassa maataloudessa ruoan raaka-aineita pyritään tuottamaan ekosysteemin tilaa elvyttäen. Kokonaisvaltaisen lähestymistavan keskiössä ovat maaperän kunnon parantaminen, luonnon monimuotoisuuden lisääminen ja kestävä vesitalous. Hiilen varastoituminen ilmakehästä takaisin maaperään on yksi tärkeä uudistavan maatalouden tavoite. 

Viljelyä, jossa ruoantuotannon ohessa tavoitellaan maaperän hiilivaraston kasvattamista, kutsutaan myös hiiliviljelyksi. Oikein valitut ja sovelletut käytännöt lisäävät maaperän eloperäisen aineen varastoja, vähentävät eroosiota ja riippuvuutta ulkoisista tuotantopanoksista. 

Parhailla tunnetuilla käytännöillä pyritään vaikuttamaan paikallisten maatalousekosysteemien ja satovarmuuden lisäksi myös globaaleihin ruoantuotantoon liittyviin ekologisiin kestävyyshaasteisiin: ilmastonmuutokseen, monimuotoisuuden vähenemiseen ja häiriöihin ravinteiden kuten typen ja fosforin kierroissa. Muita ruoantuotannon haasteita ovat esimerkiksi maatalouden heikko taloudellinen kannattavuus, ruuantuotannon yksipuolisuus, maailman kasvava ruoantarve sekä ihmisten ravitsemukseen liittyvät muut ongelmat. 

Maailman ruuantuotanto keskittyy harvojen viljelykasvien varaan: peltoalasta puolet on riisin, soijan, maissin ja vehnän viljelyssä. Tarvitaan monipuolisia viljelykiertoja, jotka tukevat maatalousympäristöjen monimuotoisuutta, tehostavat hiilensidontaa maaperään ja ovat vähemmän herkkiä sääolojen vaihteluille, erilaisille kriiseille ja muutoksille kysynnässä. Tällöin myöskään tilan taloudellinen tulos ei ole yhden tai muutaman kasvin varassa. Monipuolinen ravitsemus edistää myös ihmisten terveyttä.

Kotimaiset palkokasvit monipuolistavat viljelykasvivalikoimaa ja tukevat ruokajärjestelmän huoltovarmuutta haastavinakin aikoina. Typensitojina palkokasvit vähentävät riippuvuutta teollisista typpilannoitteista; näin säästynyt fossiilinen energia voidaan kriisitilanteissa hyödyntää muissa yhteiskunnan toiminnoissa. Säästöä tulee myös lannoituskustannuksissa. Palkokasvien nykyistä laajamittaisempi viljely kotimaassa luo edellytykset niiden elintarvikekäytön lisäämiselle ja antaa turvaa myös rehuhuollon toimivuuteen. Jos sääolot eivät suosi herneen ja härkäpavun puintia elintarvikkeeksi, kasvusto voidaan hyödyntää säilörehuna eläinten ruokinnassa.

Reiluus on tärkeä tekijä ruokajärjestelmän kestävyyden ja resilienssin vahvistamisessa. Ruokajärjestelmän toimijoiden maanviljelijöistä kuluttajiin on voitava hyväksyä ohjaustoimet ja myös velvoitteiden ja hyötyjen jakautuminen ketjussa. Siksi joskus muutoksissa tarvitaan myös kompensaatioita. Mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua päätöksentekoon on edellytys muutoksiin sitoutumiselle. 

Suomalaista ruokaturvaa ja maatalouden selviytymiskykyä voidaan parantaa

Tälläkin hetkellä satoja miljoonia, jopa miljardeja ihmisiä on ilman riittävää ja ravitsevaa ruokaa. Suomessa ruokaturva toteutuu suhteellisen hyvin oman tuotannon ja tuonnin varassa. Suomessa lasketaan olevan noin 80 prosentin omavaraisuus ruuan suhteen, jos ei oteta huomioon suurta riippuvuutta tuotantopanosten tuonnista. Kemiallisten lannoitteiden raaka-aineet ja niiden tuotannossa käytettävä energia ovat pitkälti tuontitavaraa, samoin kasvinsuojeluaineet ja maatalouskoneet, jopa kausityövoima. 

Kotimaisen maatalouden ravinnetarve voitaisiin täyttää kierrätyslannoitteilla ja biologisella typensidonnalla, muun muassa valkuaiskasvien tuotantoa lisäämällä. 

Yhteiskunta säätelee ja tukee maataloutta ja koko ruokajärjestelmää. Siksi ohjausmekanismit ruokajärjestelmän ja maatalouden viemiseksi kriisinkestävään ja kriisejä ehkäisevään suuntaan ovat jo olemassa. Edistävätkö päätöksemme tulevia kriisejä vai niistä selviytymistä? Jälleenrakennusvaroja kannattaa suunnata korjaaviin toimiin. Päätösten pohjaksi tarvitaan tutkimuksen tuottamaa tietoa.