Juuri kukaan nykyajan päätöksentekijä ei enää kiistä sitä, että ilmastonmuutos on tosiasia ja että ihmiskunnan on reagoitava siihen ripeästi ja tehokkaasti. Kansalaisistakin yhä suurempi osa on sitä mieltä, että valtiovallan ja kansainvälisen yhteisön on tehtävä parhaansa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja sen väistämättömiin seurauksiin sopeutumiseksi.  

Kansainvälisellä tasolla Pariisin vuonna 2015 solmittu ilmastosopimus ja sitä tukevat ja eteenpäin vievät prosessit yrittävät huolehtia siitä, että globaali ilmastonmuutoksen vastainen taistelu nojaa yhteisesti sovittuihin sääntöihin ja velvoitteisiin. Sopimuksen osapuolet ovat sitoutuneet Kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) suositukseen rajoittaa ilmaston lämpeneminen selvästi alle kahden asteen ja pyrkiä pitämään lämpeneminen alle 1,5 asteessa suhteessa esiteolliseen aikaan. 

Euroopan tasolla Euroopan Unioni pyrkii toisaalta kirittämään kansainvälisiä päästövähennystavoitteita kunnianhimoisemmiksi, ja toisaalta huolehtimaan siitä, että jäsenvaltiot ja EU kokonaisuutena harjoittavat kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, jolla on oikeasti päästöjä vähentävä vaikutus. Suomen kontekstissa pääosaan on noussut Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan vuonna 2019 kirjattu tavoite saada Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen.

Ilmastotoimien toteutus ja legitimiteetti herättävät kysymyksiä ja ristiriitaisia tunteita

Ilmastotavoitteita on asetettu viime vuosina monilla hallinnon tasoilla globaalista kansalliseen. Osa niistä on hyvinkin kunnianhimoisia ja toiset eivät niinkään poikkeavia ns. business as usual -kehityskuluista. Päästöjen vähentämisen teknisistä mahdollisuuksista ja taloudellisista kustannuksista on keskusteltu ja julkaistu tutkimustuloksia jo melko kattavasti, mutta päästövähennysten yhteiskunnalliset vaikutukset ja hyväksyttävyys kansalaisten silmissä, varsinkin kokonaisvaltaisella tavalla, ovat olleet tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa esillä huomattavasti vähemmän. Ilmastotoimien koettu oikeudenmukaisuus ja legitimiteetti ovat kuitenkin hyvin keskeisessä asemassa päästövähennysten suunnittelussa ja toimeenpanossa, sillä demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisten ja yritysten toimintaa ei voida edes ilmastosyistä rajoittaa vain ylhäältä käsin ottamatta huomioon politiikkatoimien hyväksyttävyyttä kohteidensa silmissä.

Tällä hetkellä yhteiskunnassa on selvästi näkyvissä uudenlaista liikehdintää etenkin kansallisten ilmastotoimien koettuun hyväksyttävyyteen ja riittävyyteen liittyen. Esimerkeiksi voidaan nostaa ns. keltaliivien laajamittaiset protestit Ranskassa vuonna 2018. Tuolloin tuhannet kansalaiset jalkautuivat kaduille ja teille vastustamaan mm. hallituksen kaavailemia, ilmastopolitiikan nojalla asetettuja polttoaineiden hinnankorotuksia, joiden katsottiin laajasti olevan vastoin kansalaisten oikeustajua. Suomessakin on väitelty viime aikoina mm. ns. vihreän elvytyksen tarpeellisuudesta ja hyväksyttävyydestä suhteessa tavanomaisempaan taloutta elvyttävään politiikkaan. Toisaalta täälläkin on nähty ilmastomarsseja, joilla on puolustettu vahvoja ilmastotoimia silläkin uhalla, että niiden toteuttaminen väistämättä kohtelee eri ihmisryhmiä eri tavoin. 

Tulevaisuuden imasto-oikeudenkäynnit: Millä tavalla valtio toteuttaa ilmastotoimia?

Ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuutta ja hyväksyttävyyttä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Lähtökohdaksi voidaan ottaa globaali ja valtioiden välinen oikeudenmukaisuus esim. tarkastelemalla sitä, miten kansainvälinen ilmastosääntely ja sen kunnianhimon taso ovat linjassa niiden vaatimusten kanssa, jotka tieteellinen tieto osoittaa välttämättömiksi globaalin ilmastojärjestelmän toiminnan korjaamiseksi. Tästä tavallaan tieteellisen objektiivisesta näkökulmasta voidaan edetä tarkastelemaan yksittäisten valtioiden tekemiä sitoumuksia ja niiden tasoa ja vaikutuksia suhteessa toisiin valtioihin ja/tai ilmastonmuutoksen torjumiseksi vaadittaviin toimiin. Tähän näkökulmaan liittyy mm. viime vuosina vireille tulleita tunnettuja kansallisia ilmasto-oikeudenkäyntejä.  
 
Tunnetuimmat ilmasto-oikeudenkäynnit ovat tähän saakka liittyneet ennen kaikkea siihen, että kantajat ovat katsoneet tietyn valtion hallituksen toimet riittämättömiksi sen valossa, mihin ko. valtio on kansainvälisten ilmastosopimusten nojalla sitoutunut ja mikä on sen vastuu ennen kaikkea tulevia sukupolvia kohtaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Näissä tapauksissa ilmastopolitiikan legitimiteetti ei näyttäydy niinkään yksittäisten kansalaisten kautta vaan suhteessa siihen, mitä pidetään ”objektiivisesti” oikeudenmukaisena ilmastonmuutoksen globaalissa kontekstissa.  

Tähän mennessä ilmasto-oikeudenkäynneissä on siis keskitytty valtioiden ilmastotoimien riittämättömyyteen, mutta tulevaisuudessa voinemme odottaa enemmän tapauksia, jotka perustetaan sille, millä tavalla valtio toteuttaa ilmastotoimia. Näissä tapauksissa valtion voidaan väittää tekevän ilmastotoimia jopa liikaa tai ainakin ”väärällä tavalla”. Tapaukset todennäköisesti kytkeytyvät kansalaisten ja ihmisryhmien perusoikeuksiin, joita tulkitaan loukattavan tiettyjen ilmastotoimien tai niiden yksipuolisten valmisteluprosessien kautta. Esimerkiksi pyrkimykset vähentää liikenteen päästöjä nostamalla huomattavasti polttoaineiden verotusta voitaisiin tulkita tosiasiallisesti ihmisten liikkumisvapautta heikentäviksi ja jotkin valmisteluprosessit kansalaisten osallistumisoikeutta rajoittaviksi.  Suomessa näiden näkökulmien lähtökohdat löytyvät perustuslaista asti (ks. erityisesti § 20 eli ns. ympäristöperusoikeus ja yleisemmin esim. § 6 yhdenvertaisuus).

Ei hukata ketään murrokseen – Kansalaiset, legitimiteetti ja Suomen muutos hiilineutraaliksi hyvinvointivaltioksi

lmastopolitiikan oikeudenmukaisuus ja legitimiteetti on monisyinen kokonaisuus, johon linkittyvät eri ilmastopolitiikan tekemisen tasot, instituutiot ja prosessit, tieteellinen tieto, eri toimijoiden osallistaminen ja osallistuminen sekä toimijoiden, erityisesti kansalaisten, kokemukset politiikkaprosessien, valittujen toimien ja niiden vaikutusten oikeudenmukaisuudesta ja hyväksyttävyydestä. Tähän kokonaisuuteen paneutuu uusi strategisen tutkimuksen CLIMATE-ohjelman hanke 2035Legitimacy. Hanke ottaa lähtökohdakseen Suomen 2035 hiilineutraalisuustavoitteen ja tutkii sen hyväksyttävyyttä ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tavoitteena on tunnistaa keinoja parantaa ilmastopolitiikan legitimiteettiä, erityisesti kansalaisten näkökulmasta. 

Hanke paneutuu mm. ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuteen ja legitimiteettiin yleisellä tasolla, ilmastopolitiikan työllisyys- ja tulonjakovaikutuksiin yksilöiden, kotitalouksien ja yritysten näkökulmasta, ilmastokansalaisuuteen sekä kansalaisten ilmastopolitiikkaan osallistumisen oikeudellisiin esteisiin ja mahdollisuuksiin. Hankkeessa tutkitaan myös kansainvälisten ja EU:n ilmastopolitiikan prosessien Suomeen kohdistuvia legitimiteettivaikutuksia ja Suomen hiilineutraalisuuspolitiikan ilmastovaikutusten ymmärtämistä ja legitimiteetin rakentumista ilmastotieteen keinoin.

Hanke tuo yhteen oikeustieteen, taloustieteen, sosiologian ja ilmastotieteen tutkijoita. Tutkimuskonsortion muodostavat Itä-Suomen yliopisto, Suomen ympäristökeskus, Jyväskylän yliopisto, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, Ilmatieteen laitos ja Helsingin yliopisto.