Pekka Vihervuoren puhe

Pekka Vihervuori

TIEDON HYÖDYNTÄMINEN PÄÄTÖKSENTEOSSA

Arvoisat kuulijat

Olin joskus hyvin nuorena, 1970-luvun alussa, kuuntelemassa Helsingin yliopiston Porthaniassa muuatta Studia Generalia -luentoa. Vuorossa ollut akateeminen asiantuntija, jonka nimeä valitettavasti en enää muista, kertoi geofysikaalisen teorian pohjalta hyvin selkeästi, mitä kasvihuoneilmiö tai ilmastonmuutos tulee ennen pitkää globaalisti merkitsemään, jollei jotain ratkaisevaa tehdä. Luennoitsija kertoi myös silloin ehkä konkreettisemmasta ilmakehän pilaantumisesta, joka saattoi edetessään jopa hidastaa lämpenemistä, mutta hän aivan oikein piti pilaantumisen ja pilaavat päästöt kuten hiukkaset ja happamoittavat kaasut ilmiönä visusti erossa kasvihuonekaasuista. Nykyisinhän käsitteet puhtaus, päästö ja saaste saattavat päätöksentekijöidenkin puheissa valitettavasti tarkoittaa melkeinpä mitä tahansa.

Vaikka tuon ajallisesti kaukaisen esitelmän pitäjän selostus ilmastonmuutosuhasta saatettiin ymmärrettävästikin tulkita teoriaksi muiden joukossa, se oli kuitenkin hyvä esimerkki strategisesti äärimmäisen merkittävästä tutkijan päätelmästä. Valitettavasti vain tuon merkityksen laaja tunnustaminen oli vielä vuosikymmenten päässä. Itse olen joutunut tai päässyt palaamaan aiheeseen eri yhteyksissä oikeustieteen tutkijana ja tuomarina jo 1980-luvulta alkaen. Mutta yhtä kaikki, tällainen ajatus houkuttaa: Mitä kaikkea olisikaan meillä ja muualla jo ehditty ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä ja siihen varautumisessa yhteiskunnan eri aloilla tehdä, jos toimiin olisi silloisten tutkimustulosten perusteella ryhdytty. Puhumattakaan niistä muista ympäristöllistä signaaleista, jotka vuosien mittaan ovat varoittaneet siitä, mitä on vastikään ryhdytty kutsumaan globaaliksi multippelikriisiksi. Toisaalta positiivisia merkkejäkin tutkimustiedon ja päätöksenteon suhteesta historia tuntee. Kansallinen ja kansainvälinen lainsäätäjä ovat jo vuosia sitten katkaisseet tieteellisesti osoitetun metsien happamoitumiskehityksen, ja sama koskee pitkälti myös otsonikerroksen häviämisvaaraa. Itämereen päätyvien merenkulun ilmapäästöjenkin poistaminen on meillä hyvällä tiellä, vaikka tieteestä tukea saaneiden toimenpiteiden vastustus oli voimakasta. Kovaakin ääntä yhteiskunnassa saanut lyhytnäköinen kanta ei pystynyt antamaan merkitystä esimerkiksi sille suomalaisen teknologian kehitysyllykkeelle, jonka uudet vaatimukset saivat aikaan.

On inhimillistä, että itselle epäsuotuisia asioita pyritään torjumaan. Mikseipä tämä koskisi myös päätöksentekoa ja epämieluisia tutkimustuloksia. Tuskin esimerkkejä tarvitsee lähteä Atlantin takaa hakemaan. Mutta tämän vinouman välttämiseen meitä johdatetaan monissa ammattieettisissä koodistoissa. Tutkijoilla on toki omansa, ja esimerkiksi tuomareilta jo laissa edellytetään mahdollisimman suurta objektiivisuutta myös faktojen ja niiden taustojen suhteen. Tosin koko ongelmaan ei törmätä silloin, kun tutkimus aiheesta kokonaan tai olennaisilta puuttuu. Ja tämä tilanne on käsillä valitettavan usein.

Kun lähdin pohtimaan strategisen tutkimuksen asemaa ja sen mahdollisuuksia, lähdin juristina liikkeelle tietenkin laista, siis siitä eduskuntamme säätämästä laista, jolla strateginen tutkimus on omana ohjaus- ja rahoitusinstituutionaan perustettu. Suomen Akatemiasta annettuun lakiinhan lisättiin vuonna 2014 oma pykälä Strategisen tutkimuksen neuvostosta. Lainmuutoksen valmistelutöistä löytyy avaimia taustan ja idean ymmärtämiseen. Kyse on ongelmakeskeisestä tutkimuksesta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. Keskeisiä tutkimuskohteiden valinnassa ovat yhteiskunnallisen merkitys, vaikuttavuus ja tutkimuksen laatu. Tätä kaikkea strategisuus siis merkitsee. Hienoa, että tämä tapahtui.

Silti kysymyksiä ja epäileviä ajatuksiakin saattaa oikeutetusti herätä. Vakavasti otettavalla tieteellisellä tutkimuksella on aina omista lähtökohdistaan johtuva aikajänne, mutta viheliäiset yhteiskunnalliset ongelmat eivät anna odottaa, eivätkä tietenkään ole staattisia. Ja itse ongelmasta ja relevanteista tutkimuskohteista saattaa eri tahoilla vallita hyvinkin erilaisia käsityksiä. Eikä yksi ainoa tutkimus välttämättä riitä, vaan tieteen logiikka yleensä edellyttää enemmän, tieteensisäinen avoin kritiikki mukaan luettuna. Selvää tietenkin on, ettei oikeassa tieteellisessä tutkimustyössä, ei niin sanotussa tavoitteellisessa tutkimuksessakaan, kohteen valinta tai oletus valitsijan toivomista tuloksista voi eikä saa vähimmässäkään määrin vaikuttaa tutkimustuloksiin. Lyhytnäköisille epämukavuusalueille yksinkertaisesti vain on mentävä.

Lienee myös syytä tunnistaa se, että kaikki strategisesti merkittävä tutkimus ei menneisyydessä ole ollut eikä varmaan tulevaisuudessakaan ole tällaiseksi nimenomaan organisoitua, vaan yhteiskunnallisesti merkittävälle tutkimukselle tulee olla tilaa myös muualla, akateemisessa ympäristössä itseohjautuvastikin ja ilman lyhyen aikavälin hyötynäkökohtaa. Meillä on yliopistouudistuksen jälkeen tällaiselle jäänyt liian vähän tilaa.

Hyvät kuulijat, kuten kaikki tiedämme, tutkimuksella ja tieteellä on monenlaisia ja monentasoisia merkityksiä ja vaikutussuhteita päätöksenteossa. Myös itse tutkimuksen ja tieteellisiä menetelmiä soveltavien selvitysten välinen raja on liukuva. Kaikki nämä tasot ja vaikutussuhteet voivat kokonaismerkityksiltään olla strategista tasoa. Ei siis voida sanoa, että strategista olisi tai voisi olla vain se tutkimus, joka on välttämätöntä valtion poliittiselle päätöksenteolle tai lainsäädännön suurille linjoille ja valinnoille. Tutkimusta ja sen tuloksia tarvitaan yllättävän usein myös lakien soveltamisessa ja muunlaisessa yksityisessä ja julkisessa päätöksenteossa sillä tavoin, että erilaisilla puutteilla olisi kumuloituessaan strategista haittaa laajalti yhteiskunnassa. Näiden merkitysten hahmottaminen ei välttämättä ole helppoa.

Otan esimerkiksi oikeudellisen päätöksenteon tuomioistuimissa. On toki paljon sellaista oikeudellista ratkaisutoimintaa, jossa ei tarvita erityistä tieteellistä pohjaa tai tieteellisiä valmiuksia. Tarkoitan tässä siis muuta kuin oikeustiedettä. Mutta on myös oikeudellista päätöksentekoa, jossa tutkimuksia ja tutkimustietoa käytetään suoraan tai ainakin edellytetään vahvaa tieteenlukutaitoa. Esimerkiksi patenttioikeudellisissa asioissa ollaan usein sisällä tieteen maailmassa. Sama koskee monenlaisissa ympäristöasioissa esiintyviä ympäristövaikutusten arviointeja, Natura-vaikutusarviointeja ja muita sellaisia, ja myös niille esitettyjä vastaselvityksiä. Nämä selvityksethän perustuvat, tai ainakin niiden tulisi perustua, tieteeseen ja tieteellisiin menetelmiin ja olla objektiivisia, mutta niiden lukeminen edellyttää omanlaistaan käsityskykyä ja ratkaisijalta kriittistäkin otetta. Suomalaisissa tuomioistuimissa on näistä syistä useiden asioiden ratkaisukokoonpanoihin otettu juristituomareiden rinnalle patentti-, ympäristö- ja vesiasioissa asianomaisten tieteenalojen asiantuntijoita, jotka korkeimmassa hallinto-oikeudessa ovat professoritasoisia, toki sivutoimisina. Järjestelmä toimii hyvin, ja se on herättänyt kiinnostusta myös muualla.

Tutkimus, jollei ei löydy vaikutustapoja, ei ole ainakaan strategista. Oletusarvoisesti ehkä merkittävin strategisen tutkimuksen hyödyntämistaso yhteiskunnassa on lakien säätäminen ja lainvalmistelu. Siinäkin voidaan nähdä eri tasoja. Ytimessä ovat suuret linjat ja perustavanlaatuiset valinnat, mutta eivät vain ne. Lähes jokaiseen lakiesitykseen liittyy tai ainakin tulisi liittyä monipuolista vaikutusten arviointia, taloudellisten vaikutusten, ympäristövaikutusten, sosiaalisten vaikutusten ja niin edelleen. Nämä sekä myönteisten että kielteisten seurausten arvioinnithan ovat parhaasta päästään, tai ainakin niiden pitäisi olla, tieteellisiin menetelmiin perustuvia, ja poliittiset valinnat ja ratkaisut tehdään niiden pohjalta. Tähän liittyy olennaisena myös maltti olla hosumatta. Epäanalyyttisuutta saattaa esiintyä etenkin nopeassa, niin sanotussa reaktiivisessa lainsäädännössä, joka samalla voi olla myös kapea-alaista ja laajemman kokonaisuuden kannalta vähemmän toimivaa. On kuitenkin sanottava, että yleiskuva lainsäädännön analyyttisesta pohjasta meillä on mielestäni kuitenkin kohtuullinen. Olen talven mittaan seurannut Ison Britannian parlamentin vaiheita brexit-prosessissa, ja täytyy sanoa, että ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmissä irtautuminen tosiasioista mielikuvamaailman puolelle on siellä ollut lähes totaalista. Onneksi olemme täällä ainakin vielä sellaisesta kaukana.

Minun ei ehkä pitäisi tätä sanoa, mutta lainsäätäjän käsien sitominen vaikeissa ja monimutkaisissa asioissa yksinkertaisilla kansanäänestyksillä on varma tie ratkaisujen irrottamiseen tiedosta ja faktoista. Hieman samoja piirteitä voi olla kansalaisaloitteillakin, joilla on oma arvonsa parlamentaarisessa demokratiassamme, mutta eivät ne useinkaan, ainakaan sellaisinaan, kunnolliseen lainsäädäntöön johda.

Viheliäiset muutokset saattavat tulla yllättäen, ja niin sanottuja mustia joutseniakin voi eteen lennähtää. Kaikkeen ei yksinkertaisesti voi tutkimuksessa varautua. Myös olemassa oleva tieteen infrastruktuuripohja voi pettää strategisesti vaikuttavalla tavalla. Tieteenideaaliin kuuluu vanhastaan saavutettujen tulosten ehdoton avoimuus, nykyisellä digikielellä open access. Tämä on tarpeen kaikille, graduntekijöistä tutkimusta hyödyntäviin yrityksiin. Mutta jos laajoja aineistojoukkoja jäisi uudenlaisen maksumuurin vuoksi jopa yliopistokirjastojen sähköisten palvelujen ulkopuolelle, ollaan todella huolestuttavassa kokonaistilanteessa strategisellakin tasolla. Tutkimuksen pohjana on usein myös kertyneen faktatiedon jatkuvuus ja pitkät aikasarjat. Näissä meillä on mielestäni tehty yllättäviäkin virheratkaisuja minimaalisiin säästöihin vedoten, ainakin oikeustilastojen lopettamisen kohdalla jokunen vuosi sitten. Toisaalta Suomessa on viime vuosina edetty merkittävästi erilaisten julkisten tietoaineistojen vapaassa digitaalisessa saatavuudessa. Tieteen puolella kaikkea sitä ei vielä välttämättä ole oivallettu ja hyödynnetty. Ja toisaalta yrityksillekin kertyy yhä enemmän sellaisia tietoaineistoja, joiden laaja saatavuus olisi kaikille hyväksi, edellyttäen tietysti, ettei liikesalaisuutta tai henkilötietojen suojaa loukattaisi.

Arvoisat kuulijat, laajassa mielessä tutkimustiedon hyödyntäjiä ovat periaatteessa kaikki, jopa niin, että tiedon laajalla perillemenolla on strategisestikin vaikuttavaa merkitystä. Tämä liittyy myös tutkimuksen kieleen ja englannin yhä vahvempaan valta-asemaan. Popularisointi kotimaisilla kielillä on tietenkin tärkeää. Toisaalta ei aina ole merkityksetöntä sekään, millä kielellä itse tutkimus tehdään. Perusedellytys kunnon tutkimukselle on, että tarpeelliset kielelliset ilmaukset ja käsitteet tutkimuskielellä ovat käytettävissä. Otan esimerkin oikeustieteellisestä tutkimuksesta ja tarkemmin rikoslainsäädännöstä. Ajankohtaisella rangaistustasokeskustelulla on suora yhteys jopa yhteiskunnan koheesioon ja keskinäiseen luottamukseen. Lainsäädännön taustalla vaikuttavat oikeudelliset rakenteet ovat avainasemassa, mutta alan käsitteet ovat paljolti olemassa vain suomeksi ja ruotsiksi, ja kaikkein vähiten englanniksi. Olisi resursoinnissakin ymmärrettävä, että laadukkain ja aidosti vaikuttava oikeustutkimus tällaisilla aloilla voi tapahtua vain kotimaisilla kielillä. Nyt en siis puhu samaan asiayhteyteen liittyvästä oikeussosiologisesta tai sosiaalipsykologisesta tutkimuksesta.

Ehkäpä jokin sana olisi tässä paikallaan humanistisen tutkimuksenkin strategisesta merkityksestä, vaikka se ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen. Historian, arkeologian ja kielten tutkimus on edennyt huimasti sen selvittämisessä, miten Suomi, Suomen kansa sekä sen yhteiskuntarakenne ovat aikojen kuluessa muotoutuneet ja mitä suhteessa muuhun maailmaan on eri aikoina tapahtunut. Silti vaikuttavuus näyttää heikolta ja tietämättömyys kaikesta tästä on laajoissa piireissä olematonta, mikä taas ei ole ollenkaan merkityksetöntä yhteiskunnan suurten kysymysten, koheesion ja luottamuksen kannalta. Kaikenlainen huuhaa vallitsee ja villitsee sosiaalisessa mediassa. Tosin emme ole tässä yksin. Ruotsalaiset kollegani, joiden kanssa maidemme yhteiskunta- ja oikeusjärjestysten pitkät yhteiset juuret ja nykypiirteetkin ovat usein olleet esillä, ovat valitellen todenneet, ettei ruotsalaiseen peruskoulusivistykseen enää kuulu esimerkiksi tietoisuus siitä, että Ruotsi ja Suomi muodostivat vuosisatojen ajan yhtenäisvaltion, tai se, että Suomi on kaksikielinen maa. Tuskin meilläkään tilanne juuri on olennaisesti parempi. Mutta syy on kaiketi jossain muualla kuin itse tutkimuksessa.

Mutta hyvät osanottajat, takaisin strategisen tutkimuksen ytimeen. Ennakkoluulottomat uudet ideat ja näkökulmat ovat nyt välttämättömiä, samoin uudenlaiset yhteydet, kumppanuudet ja teknologiat, tutkimustyön laadusta tinkimättä. Mitään yhtä ja ainoaa heurekaa ei toki ole, ja sekin riski on hankkeissa otettava, että pian ollaan taas uudenlaisessa tilanteessa. Mutta paljon huonompia näkymämme olisivat, jos ajassa mukautuvaa strategisen tutkimuksen konseptia ei olisi luotu ja käynnistetty. Menestystä siinä jokaiselle!