Kulttuuridemokratia oli radikaali käsite, kun hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikkaa hahmoteltiin. Ihmisille vaadittiin vaihtoehtoisia tapoja määrittää osakulttuureja ja oikeutta osallistua kulttuurielämään. Vähitellen käsite kesytettiin hampaattomaksi: esimerkiksi niin taiteen perusopetuksen kuin vapaan sivistystyön koulutustarjonta kanavoituu pääasiassa yhteiskunnan hyväosaisille. 

Kun aiemmin huolehdittiin kulttuuridemokratian nimissä ihmisten kulttuurisista oikeuksista, nykyinen  retoriikka korostaa taiteen vaikutuksia velvoittaen ihmisiä hyödyn ja hyvinvoinnin nimissä kulttuuriseen aktiivisuuteen. Taidekasvatus ei tähtää enää persoonan, kulttuurisen ymmärryksen ja luovuuden kasvuun. Niiden sijaan se nähdään hyödylliseksi aivojen kehittymiselle, keskittymiskyvylle ja oppimiselle. Ikääntyneille taiteesta on tehty terveyden edistämisen väline. Ihmisten mahdollisuudet kulttuuriseen osallisuuteen ja taiteen tuottamaan sivistykseen koetaan tärkeiksi vain, jos ne voidaan tavalla tai toisella kytkeä taloudelliseen hyötyyn.

Myös taiteen alojen tutkijat lunastavat paikkansa mediassa ja aikamme yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa, mikäli he pystyvät osoittamaan taiteen hyvinvointivaikutuksia ja esittämään ne euroina. Tämä talouden ja hyvinvoinnin yhteen kytkevä logiikka on kietoutunut päättäjien puheisiin, kilpaillun tutkimusrahoituksen kysymyksenasetteluihin ja tutkijoiden metodologisiin valintoihin. Tutkijan velvollisuus on todentaa hyötyjä silloinkin, kun hän tunnistaa ongelmaksi ajattelutrendin, joka vääristää ymmärrystä taiteesta elämän merkityksellistäjänä ja kaventaa kulttuuripalveluiden roolia osallisuuden mahdollisuuksien lisääjänä.  

ArtsEqual-hanke pyrkii edistämään yhdenvertaisuutta ja saavutettavuutta taiteen ja taidekasvatuksen peruspalveluissa. Hankkeessa rakennetaan osallisuuden viitekehystä, jossa taiteen ja kulttuurin palveluja voidaan kehittää myös ilman hyötykärkeä. Osallisuuden politiikka taiteessa ja kulttuurissa tarjoaa mahdollisuuksia niin yksilön voimavarojenlisäämiseen ja yhteisöjen identiteetin rakentamiseen kuin yhteiskuntakritiikkiin. Koska taiteen vaikutuksia ihmiseen ei kyetä lyhyellä aikavälillä osoittamaan millään luotettavilla mittareilla, on alan tutkijoiden korostettava politiikkasuosituksissaan tätä taiteen potentiaalia nopeasti hahmotettavissa olevien  –  mutta usein banaalien ja taidetta medikalisoivien  –  vaikutusten sijaan.

Luottamusta taiteen ikiaikaiseen potentiaaliin tarvitaan erityisesti kunnissa. Ne ylläpitävät myös jatkossa taiteen ja taidekasvatuksen peruspalveluja, joiden oletetaan edelleen palvelevan yhteiskuntaa kulttuuridemokratian hengessä tasa-arvoisesti. Jos kuntatasolla taidepalvelut alistetaan markkinaehtoisiksi yksityisiksi palveluiksi, kuntalaisten mahdollisuudet osallisuuteen rajautuvat taloudellisesti hyväosaisiin, niihin, joilla on lähtökohtaisesti kulttuurista pääomaa ja niihin jotka todellisuudessa ovat jo saavuttaneet palvelut. Taidealan kieltäytyminen hyvinvointivaikutusten helppoheikin roolista on kenties sitä uutta radikaalia 2000-luvun kulttuuridemokratiaa, jota juuri nyt kaivataan.

Kirjoittajat:

Heidi Westerlund johtaa ArtsEqual-hanketta ja toimii musiikkikasvatuksen professorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. 

Tuulikki Laes toimii tutkijatohtorina ArtsEqual-hankkeessa sekä vierailevana tutkijana IIASA:ssa (International Institute for Applied Systems Analysis).

Pauli Rautiainen toimii tutkijana ArtsEqual-hankkeessa ja työskentelee oikeustieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa.

STN-blogeissa strategisen tutkimuksen ohjelmissa työskentelevät tutkijat ja ohjelmajohtajat kirjoittavat ajankohtaisista tutkimusaiheistaan, tutkimustiedon hyödyntämisestä ja vuorovaikutuksesta sekä tutkimuksen tarjoamista ratkaisuista yhteiskunnan polttaviin kysymyksiin. Kirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan.