Tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara (s. 1979) on kirjoittanut oppaan tieteen yleistajuistajalle. Teos on ehdottoman ajankohtainen maailmassa, jossa tarjolla olevasta valtavasta määrästä asiaa voi olla vaikea erottaa mielipiteisiin perustuvia väitteitä tieteellisen tutkimuksen tuloksista. Tieteentekijöillä on näin ollen vastuu ja velvollisuuskin välittää tietoaan ns. kuplansa ulkopuolelle. Raevaara on opiskellut biologiaa ja väitellyt genetiikasta, mutta tehnyt uraa ja ansioitunut tieto- ja kaunokirjailijana. Tiedemaailmaa tuntevana kirjoittamisen ammattilaisena Raevaara on laatinut kirjansa ensisijaisesti ”tutkijoille ja asiantuntijoille, jotka haluavat kertoa alastaan muillekin kuin kollegoilleen”.

Raevaara kuitenkin laajentaa kohderyhmänsä tutkijoista myös toimittajiin ja muihin aiheesta kiinnostuneisiin. Kirjassa käsitellään julkaisemiskäytäntöjä sekä tutkimuksen että journalistiikan näkökulmasta, ja näitä vertaamalla helpotetaan vuorovaikutusta median ja tiedemaailman asiantuntijoiden välillä. Paikoin, esimerkiksi erilaisista tekstityypeistä Raevaara kertoo oppikirjamaisesti, paikoin hän pohtii vaikkapa onnistuneen yleistajuistamisen piirteitä ja kirjoittajan vastuuta jopa filosofisesti. Erityyppinen ja tasoinen tieto nivoutuvat kuitenkin saumattomasti toisiinsa ja lukukokemus on kaunokirjallisesti erittäin miellyttävä, sillä Raevaara käyttää ilmaisussaan todella sujuvaa ja tyylikästä suomea. Yksin jo tämä esimerkki riittää innostamaan lukijaa kirjoittamiseen.

Kirjan viitekehys onkin tieteen yleistajuistaminen Suomessa, sen tyylit, perinteet ja tunnetut suomalaiset kirjoittajat, joiden tekstejä kirjassa myös siteerataan. Olisin kuitenkin toivonut hieman kansainvälisempää katsauksenomaista otetta, kun tiede on aiheena väistämättä kansainvälinen ja koska englanninkielisessä maailmassa kukoistavan popular science -genren suosio antaa tavoiteltavan esimerkin. Voiko tällaista kirjaa kirjoittaa mainitsematta Hawkinin ja Dawkinsin kaltaisia ajattelijoita, jotka ovat tuoneet alansa ja tieteen yleensä kaikkien ulottuville? Sen sijaan Raevaara nimeää jo johdannossa kirjansa ”keskustelukumppaniksi” ja toteuttaa tätä tuomalla esiin paljon omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Tämä yhdistettynä paikoin melko ohjeistavaan otteeseen synnytti minussa keskustelijan sijasta kuitenkin vaikutelman hieman itseriittoisesta luennoitsijasta.

Silti olennaista on, että lukukokemus oli aidosti hyödyllinen. Kirja muistutti minua siitä, että meidän tutkijoiden on syytä osata tulla vastaan ja kertoa työmme tuloksista ja niiden vaikutuksista vakuuttavasti kuplamme ulkopuoliselle maailmalle, (siis muuallakin kuin apurahahakemusten pakollisissa yleistajuisissa tiivistelmissä). Raevaara kertoo, miten tässä onnistuu eri julkaisualustoilla ja kannustaa kaunokirjalliseen kerrontaan myös tietokirjallisuudessa. Lisäksi osaan nyt tulkita uutisia paitsi kriittisemmin myös ymmärtäväisemmin. Kun tutkimustuloksista kerrotaan yleistajuisesti, korostetaan niiden vaikutuksia rohkeasti ja säästetään lukijaa puuduttavilta ja hämmentäviltä yksityiskohdilta ja terminologialta.

Toivottavasti tämä opas rohkaisee yhä useampia tutkijoita kertomaan työstään uusin tavoin ja siten lisää yleistajuisen tieteen suosiota Suomessa. Tulevaisuudessa toivon näkeväni päivitetyn painoksen, jossa Raevaara voi hehkuttaa tällaista kehitystä ja sen myönteisiä vaikutuksia tietoyhteiskunnassa.

Teksti: FT Helen Cooper (s. 1980), joka tutkii mitokondrioita Åbo Akademissa

Kannatan: Tieteentekijänä yhdyn Raevaaran (ja kosmologi Kari Enqvistin) ajatuksiin. ”Tarkastellessamme maailmaa ja ihmiskuntaa tarvitsemme luonnontieteellistä tietoa siinä missä humanististakin.”

Kummeksun: Englannin kielen ja tieteellisen viestinnän opettajana vierastan Raevaaran loppukaneetin kohtuuttoman voimakasta väitettä siitä ”että äidinkieli on se, jolla ihminen vakuutetaan kaikkein vahvimmin ja ettei ihminen koskaan opi vieraan kielen kaikkia sävyjä ja ilmaisurekisteriä niin syvällisesti kuin äidinkielensä kohdalla”.