Suomessa kuolee vuosittain lukuisia ihmisiä tulipaloissa, joista osa on tahallaan sytytettyjä. Pyromania eli tuhopolttohimo, johon tyypillisesti liittyy mielihyvän tai helpotuksen tunne tulta sytyttäessä tai tarkkaillessa, on silti hyvin harvinainen ilmiö. Paljon useammin tulipalojen sytyttelyn takaa löytyy muita motiiveja, kuten esimerkiksi vakuutuspetos, kosto, viha tai toisen rikoksen peittely. Osa tuhopolttajista kärsii persoonallisuushäiriöistä, psykoosisairauksista, älyllisestä kehitysvammaisuudesta, mielialahäiriöistä ja päihdehäiriöistä, erityisesti alkoholiriippuvuudesta. Usein tuhopolttajilla on impulssikontrollin häiriö, mikä etenkin humalatilassa altistaa impulsiivisiin tekoihin, kuten tulipalojen sytyttelyyn seurauksia ajattelematta.

Selvitin väitöskirjassani mielentilatutkimukseen lähetettyjen miespuolisten tuhopolttajien ennustetta. Aineiston muodostivat yli 400 tuhopolttajaa, joita vertasin yleisväestöstä poimittuun verrokkiryhmään, joka oli vakioitu sukupuolen, iän ja syntymäpaikan suhteen. Seuranta-aika oli keskimäärin 20 vuotta.

Lähes puolet tuhopolttajista, mutta vain noin viidennes verrokkihenkilöistä kuoli seurannan aikana. Tuhopolttajat kuolivat keskimäärin kahdeksan vuotta nuorempina kuin verrokit. Seuranta-ajan alussa tuhopolttajat kuolivat tavallisimmin epäluonnollisiin syihin, minkä jälkeen luonnolliset kuolemat selittivät valtaosan menehtymisistä. Verrokkihenkilöiden kohdalla luonnollinen kuolema oli koko seurannan ajan yleisin kuolinsyy. Alkoholi oli myötävaikuttavana tekijänä useammin tuhopolttajien kuolemissa kuin verrokkihenkilöillä. Vain yksi prosentti verrokkihenkilöistä teki itsemurhan, kun vastaava osuus tuhopolttajista oli kahdeksankertainen. Verrokkeihin nähden tuhopolttajilla oli myös 13 kertaa enemmän vakavia, sairaalahoitoon johtaneita itsemurhayrityksiä. Molemmissa ryhmissä yleisin tapa yrittää itsemurhaa oli vahingollisen aineen yliannostus.

Monihäiriöisyys yleistä tuhopolttajilla

Psykopatia on vaikea luonnehäiriö, jota luonnehtii muun muassa tunnekylmyys, empatiakyvyn heikkous ja katumuksen ja syyllisyyden puute. Mielentilatutkittujen tuhopolttajien keskuudesta löytyi joukko henkilöitä, joiden psykopatiapiirteet olivat korostuneet. Tätä ryhmää luonnehti antisosiaalinen elämäntapa ja monirikollisuus.

Skitsofrenia on vaikea mielenterveyden häiriö, johon sairastuu noin yksi prosentti suomalaisista. Tyypillinen sairastumisikä on nuori aikuisuus. Pääosalla skitsofreniaan sairastuneista esiintyy ennakko-oireita kuten uni- ja mielialahäiriöitä, keskittymis- ja huomiokyvyn heikkenemistä sekä käytöshäiriöitä. Ennakko-oireita esiintyy keskimäärin viisi vuotta ennen varsinaista skitsofrenian puhkeamista, mutta niiden kesto on hyvin yksilöllistä. Tutkin 15–25-vuotiaiden tuhopolttajien skitsofreniaan sairastumista. Seuranta-aikana häiriöön sairastuminen oli 12 kertaa yleisempää tuhopolttajilla kuin verrokkihenkilöillä ja viive tuhopoltosta sairastumiseen oli keskimäärin 10 vuotta.

Tuhopolttajan tulevaisuus

Mielentilatutkitut tuhopolttajat koostuvat hyvin valikoituneesta ryhmästä eikä tuloksia näin ollen voida suoraan yleistää kaikkiin tulipaloja sytyttäviin ihmisiin. Tuhopolttajat ovat hyvin heterogeeninen ryhmä ihmisiä joilla kuitenkin jotkut piirteet ovat yleisiä, kuten päihdehäiriö (erityisesti alkoholi), psyykkinen sairastavuus ja sosiaaliset vaikeudet. Alkoholin käytöllä, joko humalatilassa tehtyjen päätöksien tai alkoholin aiheuttamien sairauksien muodossa, oli oleellinen vaikutus itsemurhayrityksiin, itsemurhiin ja yleiseen kuolleisuuteen.

Tutkimukseni tuotti uutta tietoa tuhopolttajien kohonneesta kuolleisuudesta ja suuresta itsetuhoisuusriskistä. Tämä korkeaan itsemurhariskiin kuuluva ryhmä tulisi huomioida suunniteltaessa kansallisia strategioita itsemurhakuolleisuuden vähentämiseksi. Tuhopolttajat ovat merkittävässä riskissä sairastua myöhemmin elämässään skitsofreniaan; niin terveydenhuollon kuin oikeuslaitoksen tulisi huomioida tämä riski. Mahdollisimman hyvä psykiatrisen sairauden ja päihdehäiriön perushoito voi pelastaa henkiä.

Teksti: erikoislääkäri, LL Annika Thomson, Kellokosken sairaala Kuvat: Sanna Puro, pixabay.com

Kirjoitus on osa Terveyden tutkimuksen tutkijakoulun (Kliininen tohtoriohjelma) ja Suomen Akatemian "Tieteen popularisointi – näin kerron tutkimuksestani" -kurssin juttusarjaa.