Kysymys 1: Ukrainan sodassa on Ukrainalle lahjoitettua ohjusjärjestelmiä, joiden ammusten kantama on rajoittunut noin 70 kilometriin. Onko kyseisissä järjestelmiin sopivia ammuksia mahdollista muokata Ukrainan toimesta pidemmälle kantaviksi? 

Kysymys 2: Ohjuksia koskevissa tiedoissa annetaan varastointiaika. Onko kyseinen aika räjähdysaineen vanhenemisaika, ja voidaanko tällaisessa tapauksessa räjähdeosa uusia, mikäli ohjuksen tekniikka on muuten käyttökelpoinen? 

Erikoistutkija Juha Honkonen, sotatekniikan laitos, Maanpuolustuskorkeakoulu:

Ukrainalle on lahjoitettu kahdenlaisia ohjusjärjestelmiä.

Amerikkalaisten yhdessä eurooppalaisen konsortion kanssa suunnittelemat ja valmistamat M270-raketinheitinjärjestelmät olivat tuotannossa vuosina 1980-2003. Ne ovat yleisesti käytössä eri Nato-maissa. Eri tietolähteiden mukaan Iso-Britannia ja Saksa ovat lahjoittaneet niitä Ukrainalle kymmenkunta kappaletta. Ne ovat raskasta kalustoa, joiden alusta perustuu panssarivaunuun. 

Amerikkalaiset ovat lahjoittaneet Ukrainalle M142 HIMARS – raketinheitinjärjestelmiä (High Mobility Artillery Rocket System), jotka edustavat uudempaa, kevyempää kalustoa. Ne ovat asennettavissa kuusipyöräiseen maastokuorma-autoon. 

Kummatkin järjestelmät ovat keskikantaman raketinheittimiä, joiden kantama on noin 40 - 70 kilometriä tai vähän yli. Ne käyttävät samanlaisia ampumatarvikkeita. Ammukset, ohjussäiliöt, tulevat tehtaalta valmiissa ammuskehikoissa. M270-järjestelmään mahtuu kaksi kehikkoa eli 12 kappaletta ammuksia, ja M142 HIMARS –järjestelmään yksi kehikko eli 6 kappaletta ammuksia. 

Ammuksiin on valmiiksi asennettu ruutirakettimoottori ja polttoaine korkeintaan 70 kilometrin kantamalle. Jos ukrainalaiset haluaisivat muuttaa kantamaa, heidän pitäisi purkaa ammukset, poistaa rakettimoottori ja sijoittaa tilalle uusi, tehokkaampi laite. 

Pidän erittäin epätodennäköisenä, että tällaiseen ryhdyttäisiin. Ukrainalla on rakettimoottorien ja raketinheittimien ohjusten valmistusta, mutta julkisten tietojen mukaan se ei ole massatuotantoa. Moottorin räätälöiminen ja sovittaminen johonkin tiettyyn laitteeseen on teknisesti erittäin haastavaa. Lisäksi kyse on kaupallisista ja sotilassalaisuuden alaisista tuotteista. Vaikka ne lahjoitettuja ovatkin, niiden muokkaaminen todennäköisesti rikkoisi toimitusehtoja. 

Muokkausta kuitenkin ilmeisesti tapahtuu, mutta toisenlaista. Ukrainalla on neuvostoaikaisten 300 mm:n Smertš -raketinheittimien raketteja, joiden kantama on 70 - 90 kilometriä. Vahvistamattomien tietojen mukaan Ukraina on saanut Yhdysvalloista ohjauslaitteita, joilla on sitten paranneltu näitä vanhoja raketteja ohjuksiksi. 

Näin niillä voidaan ampua suurin piirtein samalla tarkkuudella kuin uusilla amerikkalaisilla tuotteilla. Ohjushan on raketti, joka on ohjattavissa laukaisun jälkeen. Jokseenkin kaikissa ohjuksissa on nykyään inertiaohjaus, jossa kiihtyvyyksiä mittaamalla lasketaan ohjuksen reitti ja sijainti. Uusinta on GPS-laite, joka pystyy matkan varrella mittamaan, missä kohtaa raketti on menossa. 

Ukrainalla on myös taistelukäytössä Smertš -järjestelmän perusteella kehitetty oma 300 mm:n GPS-avusteisia ohjuksia ampuva raskas heitinjärjestelmä Vil’ha, jonka ohjusten kantama on 70 - 130 kilometriä taisteluosan painosta riippuen. 

Entä sitten ohjusten varastointiaika, mitä se tarkoittaa? 

Ohjuksissa on aina mukana kaikkia palamiseen tarvittavia kemiallisia aineita sekä taistelukärkien räjähdysaineissa että rakettien polttoaineissa. Rakettimoottorien räjähdysaineet ja kiinteät polttoaineet ovat samantyyppisiä. Räjähdysaine palaa kuitenkin monin verroin nopeammin kuin polttoaine, sillä siinä tapahtuu detonaatio (voimakas räjähdysreaktio). 

Raketinheittimien ammuksissa käytetään vain ruutirakettimoottoreita, ja risteilyohjuksissa usein suihkumoottoreita. 

Ruutirakettiohjusten annettu varastointiaika liittyy todennäköisesti kiinteän polttoaineen rakettiruuteihin, joiden ominaisuudet ovat kriittisiä asejärjestelmän toiminnan kannalta. Kemialliset reaktiot ja fysikaaliset kuljetusilmiöt muuttavat rakettiruutien rakennetta ja koostumusta ajan myötä, eikä niiden palamisominaisuuksia voida enää taata. Kun varastointiaika on kulunut loppuun, ei voida tietää, mitä tapahtuu, lähtevätkö ohjukset edes lentoon. Ne ovat vanhentuneet käyttökelvottomiksi.

Periaatteessa ruutirakettiohjuksen räjähdeosan voisi tietysti uusia, mutta käytännössä siinä ei ole järkeä, sillä kiinteä polttoaine on ohjuksen rungon rakenteellinen osa ja pelkän polttoaineen vaihtaminen on hankalaa.

Jos taisteluosan räjähdysaine ei ole vanhentunut, niin taisteluosan voi käyttää uudelleen. Ohjauslaitteisto on ohjuksen arvokkain osa, jonka voi ottaa talteen ja siirtää uuteen laitteeseen. Todennäköisesti sekin on tässä vaiheessa teknisesti vanhentunut.