Suomen seuratuimpiin Twitter-ekonomisteihin kuuluva Olli Kärkkäinen julkaisee aika ajoin listoja erilaisten sosiaalisten investointien tuotoista. Kärkkäisen listan mukaan yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuottaa työnantajalle 6 euroa takaisin. Kansallispuistoon sijoitettu euro tuottaa yhteiskunnalle jopa 10 euroa ja kansalaisopistoon sijoitettu euro sekin sentään kolme euroa. Euro vapaaehtoistyöhön tuottaa 6 euroa, euro pyöräilyyn 8 euroa ja euro yliopistoihin 5,26 euroa.

Miten tuottavaa olisikaan, jos vapaaehtoiset pyöräilisivät yliopistolle.

Kärkkäisen lista on Twitterin tutkijahuumoria parhaimmillaan, mutta laskelmia erilaisten investointien kansantaloudellisista tuotoista esitetään erinäisten politiikkasuositusten tukena myös varsin arvovaltaisilta tahoilta.

Ongelma näissä investointien tuottolaskelmissa on, että vastauksen lisäksi myös kysymys on usein väärin.

Aloitetaan vaikkapa yliopistoista. Yliopistot tekevät monia hyödyllisiä asioita kouluttamalla tulevaisuuden osaajia, edistämällä teknologian kehitystä, ylläpitämällä kansakunnan sivistystasoa ja vilkastuttamalla yliopistokaupunkien iltaelämää. Silti tieto yliopistojen kansantaloudellisista kokonaisvaikutuksista on jokseenkin hyödytön, ellei sattumalta mielessä ole yliopistolaitoksen lakkauttaminen.

Oleellisempi kysymys on, mitä hyötyä olisi lisäinvestoinneista yliopistoihin verrattuna nykytilanteeseen tai mitä haittaa olisi yliopistojen resurssien leikkaamisesta. Kannattaisiko vaikkapa opiskelupaikkojen lisääminen 10 prosentilla tai pitäisikö insinöörikoulutusta laajentaa Turussa.

Poliittisen päätöksenteon kannalta tällaiset marginaalivaikutukset ovat kokonaisvaikutuksia tärkeämpiä. Useimmiten kun ei olla koko järjestelmää romuttamassa vaan nykyistä hiukan laajentamassa tai supistamassa.

Yhtä oleellista on, että arvioidaan muutosten vaikutusta nykytilanteeseen verrattuna eikä jossain ihan erilaisessa maailmassa.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen mukaan varhaiskasvatukseen panostaminen on tehokkain tapa ehkäistä syrjäytymistä. Investoinnit varhaiskasvatukseen ovat siis tuottavampia kuin investoinnit esimerkiksi toisen asteen koulutukseen. Tällä perusteella ministeri haluaa kehittää varhaiskasvatusta vaikkapa oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan.

Kiivaana vellovassa varhaiskasvatusdebatissa yksi keskeinen argumentti liittyy taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen James Heckmanin tutkimuksiin. Heckmanin mukaan investoinnit lapsiin ovat sitä tuottavampia, mitä nuoremmista lapsista on kyse – kannattavinta on parantaa nelikuisten vauvojen elinolosuhteita. Kolmen – neljän vuoden iässä aloitettu kuuluista Perry Preschool -projekti auttoi sekin, ainakin kohderyhmään kuuluvia köyhiä amerikkalaislapsia 1960-luvulla. Suurin rahassa mitattava hyöty seurasi rikollisuuden vähenemisestä. Murhiakin kohdejoukko teki ”vain” yhden kun kontrolliryhmässä murhaajia oli kaksi.

Heckmanin tulokset ovat tärkeitä, kun halutaan ymmärtää varhaisten elinolosuhteiden vaikutusta aikuisiän menestymiseen koulutus- ja työmarkkinoilla. On kuitenkin melkoinen hyppy yleistää 1960-luvun köyhiä amerikkalaislapsia koskevia tutkimustuloksia 2010-luvun suomalaista varhaiskasvatusta koskevaan keskusteluun. Oikea vastaus vaatisi oikean kysymyksen. Mitä tapahtuisi nyky-Suomessa, jos viisivuotiaat velvoitettaisiin osallistumaan varhaiskasvatukseen tai jos varhaiskasvatuksesta tehtäisiin hyvätuloisillekin maksutonta.

Oikea kysymys ei tietenkään vielä riitä – myös vastauksen pitäisi olla oikein.

Tiedämme hyvin, että ilman toisen asteen koulutusta jääneet pärjäävät työmarkkinoilla huonosti. Pelkän peruskoulun varassa olevista 25-vuotiaista on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella hätkähdyttävät 40 prosenttia.

Tämä ei kuitenkaan vielä kerro, miten panostukset koulutukseen auttaisivat tätä usein syrjäytyneiksi nuoriksi kutsuttua ryhmää. Mitä tapahtuisi, jos toisen asteen koulutus olisi pakollinen? Auttaisiko, jos osaamisvajetta pystyttäisiin paikkaamaan jo aikaisemmin, vaikka jo varhaiskasvatuksessa? Entä, jos ne kansalaisopistojen määrärahat tuplattaisiin?

Tällaisiin ”mitä jos”-kysymyksiin vastaaminen on nykytutkimuksen keskeisimpiä tavoitteita. Helpointa vastaaminen on silloin, kun Heckmanin varhaiskasvatusta koskevien tutkimusten tapaan voidaan toteuttaa kontrolloitu satunnaiskoe. Useimmiten tämä ei ole mahdollista. Varsinaisen elämäntyönsä Heckmankin teki kehittämällä tilastollisia menetelmiä, joilla voidaan arvioida vaikutuksia silloinkin, kun käytettävissä ei ole satunnaistettuja interventioita.

Nykytutkimus ponnistaa Heckmanin työn jalanjäljistä. ”Mitä, jos” -kysymyksiin pyritään vastaamaan tutkimalla tilanteita, joissa joku muu kuin tutkija jakaa kohdejoukon koe- ja kontrolliryhmään käytännössä arpomista vastaavalla tavalla. Toisen asteen koulutuksen vaikutuksia arvioidaan vertaamalla yhteishaussa niukasti rannalle jääneitä alimmilla pisteillä hyväksyttyihin. Varhaiskasvatuksen vaikutuksia taas tutkitaan vertaamalla varhaiskasvatukseen osallistumista ja koulumenestystä erisuuruista kotihoidon tukea maksavissa kunnissa.

Näissä tutkimuksissa on vastausten lisäksi myös kysymykset kohdallaan.

Kirjoittaja: Roope Uusitalo on Taidot työhön -hankkeen konsortion johtaja sekä työskentelee koulutuksen taloustieteen professorina Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.

STN-blogeissa strategisen tutkimuksen ohjelmissa työskentelevät tutkijat ja ohjelmajohtajat kirjoittavat ajankohtaisista tutkimusaiheistaan, tutkimustiedon hyödyntämisestä ja vuorovaikutuksesta sekä tutkimuksen tarjoamista ratkaisuista yhteiskunnan polttaviin kysymyksiin. Kirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan.