Talvivaara sotki tutkimussuunnitelman

Eipä olisi Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Rauno Sairinen uskonut, miten Talvivaaran käy, kun hän aloitti vuonna 2010 tutkimushankkeen suomalaisten kaivosyhtiöiden tilanteesta ja paikallisten suhtautumisesta niihin. Talvivaara oli toiminut muutaman vuoden ja sitä ylistettiin joka puolella, sen teknologia oli jopa saanut ympäristöpalkinnon ja sitä kehuttiin luonnonmukaisena prosessina.

Mutta parin vuoden kuluttua, kun Sairisen tutkimusryhmä teki haastatteluja paikallisilla ihmisillä, kaikki olikin jo toisin. Yliopistotutkija Tuija Monosen haastattelujen mukaan ihmiset olivat erityisen pettyneitä yhtiön tiedotukseen, koska toimintaa aloitettaessa lähikylien asukkaille oli luvattu, että kaivoksen ulkopuolelle ei tule ympäristöongelmia. Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui: aluksi syntyi haju- ja pölyhaittoja ja sitten alkoi vesien pilaantuminen. Kun Talvivaarasta pääsi suolapäästöjä lähivesiin, oli keskustelu ensin täysin paikallista. Asiasta syntyi suunnaton mediakohu vasta vuosi tapahtuman jälkeen.

Tutkimusryhmän toisena kohteena oli Pampalon kultakaivos Ilomantsissa. Siellä suhtauduttiin paljon myönteisemmin kaivokseen. Tosin sen toiminta ei ollut vielä käynnistynyt. Mutta kaivosyhtiö hoiti vuoropuhelun paikallisten kanssa hyvin, ympäristöriskejä ei koettu ja luottamusta lisäsi paikan päällä toimiva yhtiönjohto.

Lisäksi Ismo Pölönen teki oikeudellisen arvion kaivoslain muutoksesta paikallisten oikeuksien osalta. Jyväskylän yliopiston sosiologit Tapio Litmanen ja Tuija Jartti puolestaan tekivät asennekyselyn.

”Mediakohu vaikutti jonkin verran kainuulaisten vastauksiin. Tulokset osoittivat kuitenkin realistista suhtautumista. Vastaajat näkivät ne hyödyt, mitä kaivostoiminnasta voi olla. Eli ei oltu täysin vastaan mutta haluttiin vahvaa ympäristöohjausta ja vastuullisuutta”, kertoo Sairinen kyselyn tuloksista. Kysely on ainoa Suomessa tehty kaivoksia koskeva asennekysely. Myös kansainvälisesti se on ainutlaatuinen.

Kielteisimmin kyselyssä suhtauduttiin ulkomaiseen omistukseen. ”Olemme kuvanneet tätä ilmiötä luonnonvaranationalismin käsitteellä. Suomalaiset kokevat mineraalivarat kansalliseksi varallisuudeksi”, arvioi Sairinen. Nykyinen kaivostoiminta on kuitenkin hyvin kansainvälistä. Pampalon kaivos on pohjoismainen ja Talvivaara käynnistettiin ulkomaisella rahoituksella. Lisäksi Suomeen on tullut australialaisia ja kanadalaisia yhtiöitä.

Ympäristöviranomaisilla liian heikot resurssit

Sairisen ryhmällä on valmistumisvaiheessa analyysi Talvivaaran tilanteen kärjistymisestä. ”Yksi väitteemme on, että Talvivaara ei yhtiönä resursoinut ympäristö- ja vesiosaamista toimintansa mittakaavan mukaisesti. Sitä ei otettu tarpeeksi vakavasti liikkeelle lähdettäessä. Nyt sitten mitataan oikeudessa, ylittävätkö tietyt menettelytavat ympäristörikoksen tunnusmerkit.”

Artikkelissa on myös analyysi siitä, miten kriisi nousi mediassa ja muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa esille. Sairinen kertoi, että tutkijat joutuivat itsekin mukaan keskusteluun, vaikka tuloksia ei vielä ollut. Haastatteluja tehtiin enemmän kuin koskaan ennen.

”Koimme, että velvollisuutemme oli osallistua keskusteluun vaikka keskeneräisin tuloksin, koska kaivostoiminnan yhteiskunnallistuminen ja kriisiytyminen oli niin voimakasta ja osapuolten ajatukset hyvin kaukana toisistaan.  Sitä vartenhan yhteiskunnallista tutkimusta tehdään, jotta voisimme paremmin ymmärtää, mitä nämä ilmiöt ja prosessit ovat yhteiskunnallisesti ja poliittisesti.”

Sairisen mukaan yksi vakava ongelma on ollut kaivosvesien lupa- ja seurantamenettelyt. Ympäristöviranomaisten resurssit olivat heikot ja ala vaati aivan uudenlaista asiantuntemusta.  ”Toivottavasti tilanne on oikeasti parantumassa”.  Kun kaivostoiminta lisääntyy, Sairisen mielestä resursseja olisi pakko lisätä. ”Tässä on ongelmana ollut se, että kussakin kaivoksessa on erilainen teknologia eli niillä on erityyppiset ympäristöriskit. Tarvitaan kaivosasioihin keskittyvää ympäristöosaamista.”

Sairisen mukaan tätä onkin jo lähdetty edistämään muun muassa yliopistollisella tutkimuksella. Lisäksi hän kaipaisi alan monitieteellistä koulutusta, jossa yhteiskunta-, luonnon- ja insinööritieteellinen osaaminen yhdistyvät. Se on haasteellista, mutta hyvään alkuun on päästy, kun Olvi-säätiö lahjoitti Itä-Suomen yliopistolle kaksi alan professuuria eli vesikemian ja kaivospolitiikan professuurit viideksi vuodeksi. Lisäksi yhteistyötä tehdään Oulun yliopiston kaivosinsinöörikoulutuksen kanssa.

Yhteiskuntatieteellistä ympäristöosaamista tarvitaan

Sairinen korostaa, että yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän yhteiskuntatieteellistä ympäristöosaamista päätöksenteon tueksi. Tarvitaan tietoa niin vihreästä kuin biotaloudesta, kestävästä luonnonvarataloudesta, yhteiskuntavastuusta ja yhteiskuntien sopeutumisesta ilmastonmuutokseen. Näihin kaikkiin liittyy ”ilkeitä” ympäristökysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia, mutta ne kaikki ovat isoja tulevaisuuden haasteita. Sairisen mielestä tämän pitäisi näkyä myös tutkimuksen resursoinnin linjauksissa.

Kaivostoiminnan vastuullisuus on yhteiskunnassa monia mielipiteitä aiheuttava kysymys. Voiko kaivosala olla kestävää? Sairisen mukaan kaivosyhtiöiden oikeanlainen toiminta on alan kannalta kuin rahan pankkiin laittamista. Suuret kaivosyhtiöt ovat puhuneet tästä jo 1990-luvulta. Suomessa keskusteluun herättiin uuden kaivosboomin ja Talvivaaran myötä. Tutkimustyön lisäksi vastuullisuudesta on järjestetty työpajoja ja seminaareja, joissa on mukana kaikki kaivosalan toimijat, ympäristöjärjestöt, matkailuala ja aluekehittäjät. Sairisen mukaan aikaansaatu vuoropuhelu on ollut rakentavaa ja opettavaista. Lisäksi tutkijoita on kutsuttu mukaan erilaisiin kehittämistyöryhmiin.

Uusimmissa Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa Sairisen ryhmä tekee kansainvälistä vertailua kaivospolitiikasta, kansalaisten asenteista ja paikallisista kiistoista muun muassa Australiassa ja Kanadassa.

Oman asenteensa Sairinen kertoo muuttuneen ymmärtävämmäksi: ”On hyvin erilaista kaivostoimintaa. Osa aiheuttaa ympäristöhaittoja ja osa ei ole niitä aiheuttanut vaan on toiminut hyvin suhteessa paikallisyhteisöön ja on tuottanut sinne varallisuutta. Elämämme on sidoksissa globaaliin kehitykseen metallien ja mineraalien tuotannossa. Uusiutuvakin energia, kuten aurinko- tai tuulivoima tai sähköauto, tarvitsee tiettyjä harvinaisia metalleja ja siten kaivostoimintaa. Kysymys kuuluu, minkälaisia ehtoja ja raameja yhteiskunta asettaa sille, että kaivokset toimivat vastuullisesti ja kuinka yhtiöt edistävät tätä vastuuta.”

Teksti: Leena Vähäkylä
Kuvat: Anita Westerback ja Talvivaara