Juha Flinkmanin ja Petri Puromiehen Vrouw Marian viimeinen matka keskittyy 1770- luvulla Amsterdamista Pietariin lähteneen arvotavaroilla lastatun aluksen tarinaan. Vrouw Marian viimeinen matka on historiaa käsittelevä teos, johon on veikeästi ujutettu mukaan päiväkirjamaista kerrontaa. Teos on jaettu sujuvasti kahteen osaan: Viimeiseen purjehdukseen ja Vrouw Marian löytöön.

Ensimmäinen osa kuvailee 1770- luvun Amsterdamia, ihmisten elämäntyyliä ja kertoo yllättävän laajasti monia mielenkiintoisia historiallisia tosiasioita sen ajan valtasuhteista.  Hollanti esimerkiksi hallitsi 1600- luvulla vielä meriteitse käytävää kauppaa, mutta 1600- ja 1700- luvun taitteessa englantilaisten osuus kaupasta kasvoi, tsaarin lakkauttaessa hollantilaisten kaupankäynnin yksinoikeuden. Pietarin perustamisesta (1703) ja sen huikean nopeasta kasvusta yhdeksi Itämeren läheisyyden suurimmista kaupungeista jo 1700- luvun jälkipuoleen mennessä kerrotaan täydentävänä tietona. Ensimmäinen osa keskittyy myös Vrouw Marian laivuriin, Lourensiin ja tietenkin itse purjehdusmatkaan, joka jäi aluksen viimeiseksi. Uskon, että teos on tehty tähän muotoon juuri siksi, että se herättäisi lukijan kiinnostuksen siitä, miten yli kahdensadan vuoden takainen karille ajo oikeasti tapahtui, missä oloissa ja mitä upeasta merten seilaajasta on enää jäljellä.

Teos esittelee lukijalle 1770- luvun purjehdustyyliä karun totuuden mukaisesti: varusteet olivat nihkeitä, ruoka yksitoikkoista ja aluksen sisätilat kosteita sekä ahtaita.  Itämeren alue oli siihen aikaan vielä huonosti kartoitettua seutua jolla oli vaarallista purjehtia, varsinkin alkutalvella. Epävarmuutta reitistä ja luottamus laivurin taitoon, tietoon ja kokemukseen puskee läpi ensimmäisessä osassa.

Toinen osa, aluksen löytö, kertoo juurikin siitä mitä otsikko sanoo. Löytämistä edelsi monta vuotta kestänyt tutkimustyö, minkä eteen nähtiin hirveästi vaivaa. Kaikki tutkimusmateriaali oli jo toistasataa vuotta vanhaa, mikä vaikeutti etsintöjä. Suomen Museovirasto olikin 1970- ja -80 lukujen vaihteessa tutkinut mahdollisuutta etsiä hylkyä Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen kanssa. Vrouw Marian uppoamispaikasta kertoo paljon se, että erityisoloissa navigoimaan tottuneet viranomaiset eivät halunneet ryhtyä operaatioon. Tutkimuksesta kertomisen lisäksi toinen osa sisältää paljon informatiivisia, henkeäsalpaavia kuvia itse aluksesta, sen sisäosista ja hylystä löydetyistä esineistä.

Raskaasta, joku voisi sanoa pitkäveteisestä, aiheesta huolimatta, teos säilytti kiinnostavuutensa alusta loppuun asti. Teksti oli helppolukuista, ammattisanasto hyvin avattua ja asia kerätty hyväksi, kattavaksi kokonaisuudeksi.

Vrouw Marian viimeinen matka oli minulle mieluinen, mielenkiintoa ja mielikuvitusta herättävä lukukokemus. Tietokirjojen lukeminen voi joskus tuntua raskaalta, jopa väsyttävältä, mutta Vrouw Marian viimeinen matka ei minusta tuntunut historiallisen tietokirjan lukemiselta. Enemmänkin kertomakirjallisuudelta. Teos ahmaisi minut mukaansa, päästäen kokemaan meren tyrskyt ja turmat, alituisen epätietoisuuden vallitessa.

Kirja-arvion kirjoittaja Henna Tikkanen opiskelee Turun normaalikoulun lukiossa