Juhana Salosen omaelämäkerrallinen teos Viiton – Olen olemassa on kuulevaan perheeseen syntyneen kuuron pojan kasvutarina. Salonen varttuu lapsuutensa lähes pelkästään kuulevien ympäröimänä. Hän koittaa piilotella kuurouttaan ja sulautua massaan, mutta joutuu kuitenkin usein kuulemaan ilkeitä kommentteja tietämättömiltä nuorilta ympärillään. Kun akateemisesti lahjakas Salonen kuitenkin lopulta pääsee Helsinkiin lukioon muiden kuurojen joukkoon, ei sopeutuminen olekaan niin helppoa, koska hänen suomalaisen viittomakielen tasonsa ei yllä sitä koko elämänsä puhuneiden koulutovereiden veroiseksi. 

Salosen lopulta löydettyä paikkansa kuurojen yhteisössä hän esimerkiksi lähtee Australiaan katsomaan kuurojen olympialaisia. Hän kuvailee elävästi tunnetta, kuinka yhtäkkiä ympärillä onkin pieni kuurojen kylä, jossa yhteenkuuluvuuden tunne on huipussaan ja kaikki ymmärtävät toisiaan. Hiljalleen lukija alkaa ymmärtää, kuinka jostain, joka on aiemmin tuntunut puutokselta, voikin tulla rikkaus, jota ei vaihtaisi mihinkään. Juuri tämä on ihailtava saavutus teokselta, sillä se auttaa ymmärtämään kielivähemmistöjen asemaa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Teos etenee elämäkerralle tyypillisesti kronologisessa järjestyksessä, mutta perinteistä rakennetta on rikottu sekoittamalla Salosen omaan näkökulmaan hänen äitinsä näkökulmaa.

Ratkaisu on toteutukseltaan sujuva eikä lukija tipahda kärryiltä, sillä äidin näkökulmasta kirjoitetut luvut on kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa. Sidosteisuutta on pyritty luomaan tuomalla esiin samoja tapahtumia sekä äidin että Salosen kirjoituksissa, mutta paikoitellen toisto saa muuten soljuvan tekstin jumittamaan paikallaan.

Viittomakielisten kirjailijoiden teoksia on olemassa hämmästyttävän vähän eikä niiden arvoa ole juurikaan korostettu esimerkiksi mediassa. Kielivähemmistöt muiden vähemmistöjen ohella ovat kuitenkin olleet pinnalla viimeaikaisessa keskustelussa, eli ajallinen konteksti kirjan julkaisemiselle on erinomainen. Salosen tarina on silmiä avartava, sillä monille kuuleville kuurojen kulttuuri on todennäköisesti varsin vieras. Tarttumapintaa teoksessa on lähes kenelle tahansa, sillä identiteettinsä kanssa kamppailevan nuoren ongelmiin pystyy helposti samaistumaan niin kuuro kuin kuulevakin. 

Painetun kirjan visuaalinen ilme on erittäin tyylikäs. Jokaisesta luvusta löytyy useita kiinnostavia valokuvia, joista enemmistö on ammattivalokuvaaja Jussi Rinta-Hoiskan ottamia. Kuvat ovat kiehtovia ja yhdessä mielenkiintoisten kuvatekstien kanssa ne jättävät lukijan väistämättäkin pohtimaan kirjan syvällisempää sanomaa. Lisäksi ne houkuttelevat

lukemaan lisää ja muutenkin keventävät lukukokemusta. Visuaalisuuteen panostaminen on ollut vaivan arvoista, sillä kuvien avulla kirjasta tulee moniulotteisempi ja vetävämpi.  

Kokonaisuutena Salosen teos on helposti lähestyttävä, ajankohtainen sekä sivistävä. Vaikka teos on melko lyhyt, informaatiota suhteessa pituuteen on kiitettävästi. Kirja on helppo ottaa käteen ja lukea vaikka yhdessä illassa. Salonen on onnistunut tuomaan kuurojen kulttuurin esiin vaikuttamatta vihaiselta tai hyökkäävältä, mikä saa kuulevankin kohdeyleisön kiinnostumaan kirjasta. Kuuroihin kohdistuu vielä tänäkin päivänä liikaa tietämättömyyteen perustuvia ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden hävittämiseen Salosen kirja on varmasti valtava apu. 

Maija Mäkelä, Kulosaaren Yhteiskoulun lukio

Kuva: Mostphotos