Suomen historia -sanaparista muistuu lähes jokaiselle ensimmäisenä mieleen yläasteen historian tunnit ja savupirtit. Talonpoikaiskapinat ja Pähkinäsaaren rauha ovat tapahtumia, joita on useina vuosina opeteltu ja iskostettu päähämme. Harvemmin kuitenkaan puhutaan esihistoriallisesta Suomesta, ajasta ennen kirkonkirjoja ja kivitaloja. Tähän keskittyy Muinaisuutemme jäljet (Gaudeamus, 2015), Georg Haggrénin, Petri Halisen, Mika Lavennon, Sami Ranisen ja Anna Wessmanin yhdessä kirjoittama tietokirja.

Innostuin historiasta ja sen opiskelusta heti historian tuntien alkaessa viidennellä luokalla, josta johtuen ahminkin mieluusti historiallista kirjallisuutta aina tilaisuuden tullen. Suomen esihistoria on kuitenkin ajanjakso, joka on jäänyt vähän etäiseksi. Siihen apua tuovat Muinaisuutemme jälkien  618 sivua tiivistä tietoa.

Vaikka tekijälistassa nimiä riittääkin, ei kirjan sisältö ole mitenkään sekava tai tilkkutäkkimäinen. Eri kirjoittajilla oli eri vastuualueet – joku kirjoitti pronssi- ja toinen kivikaudesta. Osa aihealueista ovat yhden henkilön kynästä ja osassa sitä ovat työstäneet yhdessä pari kirjoittajaa. Mikäli juuri jonkun kyseisen luvun kirjoittaja alkaa mietityttämään, selviää hänen identiteettinsä nopealla vilkaisulla sisällysluetteloa.

Ensimmäinen osa-alue on kivikausi, jonka on kirjoittanut Petri Halinen. Se kattaa ajanjakson jääpeitteen sulamisesta aina metallintyöstön oppimiseen asti. Halinen käsittelee hyvin analyyttisesti ja tarkasti syy-seuraussuhteita, käyttäytymiseroja Suomen eri osissa ja kulttuurin muutoksia. Kuvat ovat valittu huolella ja kartat pitävät kärryillä isomman skaalan muutoksista.

Kun siirrytään pronssi- ja varhaismetallikauteen, ohjat ottaa Mika Lavento. Hän kuljettaa lukijaa mukanaan vuosien varrella ja valitsee isoja, näyttäviä kuvia tukemaan kertomaansa. Raudan käsittelyyn siirryttäessä ääneen pääsevät Sami Raninen ja Anna Wessman. Rautakauden aikana tapahtui paljon nopeassa ajassa, mutta hyvin tehdyt kappalejaot ja alaotsikot pitävät huolen siitä, ettei lukija ole aivan hukassa tapahtumista.

Kun rautakausi on saatu käsiteltyä, on kirjasta luettu jo reilusti yli puolet. On aika siirtyä keskiajalle Georg Haggrénin johdolla. Kartat saavat siirtyä taka-alalle keskiaikaisia esineitä esittelevien kuvien tieltä, joiden tarkoituksista ja syntyperistä voi halutessaan tekstistä lukea lisää.

Keskiaikakappaleen päättää epilogi, jossa valotetaan myös hieman sitä työmäärää, joka on keskiaikaa tutkivalle arkeologille arkipäivää.

Viitteitä ja lähteitä riittää kirjan matkalla paljon. Joka lainaus, viittaus ja lainattu valokuva on tarkasti merkitty ja sen alkuperäinen tekijä on esillä. Lähdemateriaalina tämä kirja on siis erinomainen ja tulee varmasti olemaan hyödyksi monen historianprojekteissa.

Orastavana valokuvaajaharjoittelijana tein varsin mielenkiintoisen havainnon noin puolivälissä kirjan lukua. Ainakin puolet, todennäköisesti enemmänkin, kirjan kuvista ovat kirjan kirjoittajien itse ottamia! Olin melko hämmästynyt. Sen lisäksi, että he tekivät varmasti melkoisen pohjatyön etsiessään tietoa ja kootessaan sitä yhteen, he matkustivat ympäri Suomea saadakseen kuvia Muinaisuutemme jälkien kuvitukseksi. Valokuvat eivät kuitenkaan todellakaan vaikuta amatöörimäisiltä, vaan ovat hyvin selkeitä ja havainnollistavia.

Uskon vakaasti, että Muinaisuutemme jäljet on hyvä luettava kenelle tahansa, muullekin, kuin kaltaiselleni historiaintoilijalle. Se kasaa samojen kansien sisään tiiviisti, mutta silti yksityiskohtaisen tarkasti suurimman osan esihistoriallisen Suomen tapahtumista kivikauden alkuajoilta aina keskiajan loppuun saakka.

Kirjan johdannossa avataan arkeologian ideaa selkeämmin maallikolle ymmärrettävään muotoon. Sieltä myös löytyy lause ”Tässä kirjassa etsitään siis vastausta kysymykseen, millaista ihmiselämä on ollut nykyisen Suomen alueella jääkauden loppuvaiheista keskiajalle”. Mielestäni vastaus löytyi, juurikin näiden kansien välistä.

Teksti: Pinja Suvanto, Tampereen lyseon lukio