Kuvailutulkkausta ja vuorovaikutusta käsittelevä seminaari keräsi yhteen aiheesta kiinnostuneita Helsingin yliopistoon maaliskuun alussa. Tutkijatohtori Maija Hirvosen johtamassa tilaisuudessa ääneen pääsivät kuvailutulkkauksia tekevät Anu Aaltonen ja Heikki Ekola, saksan kääntämisen professori Liisa Tiittula Helsingin yliopistosta sekä tohtoriopiskelija Jelena Milošević Grazin yliopistosta.Seminaari oli alkusysäys Hirvosen tammikuussa alkaneelle post doc -tutkimukselle Multimodal Translation with the Blind (MUTABLE), jossa perehdytään kuvailutulkkauksen tekemiseen sekä sokeiden ja näkevien väliseen vuorovaikutukseen. Suomen Akatemia rahoittaa Hirvosen tutkimusprojektia vuosina 2017–2019.

Kuvailutulkkaus on käännösviestinnän erityismuoto, jossa näkövammaisille kuvaillaan kielellisesti jotain visuaalisessa muodossa olevaa. Kuvailutulkkausta voidaan hyödyntää esimerkiksi elokuvissa ja taidenäyttelyissä, ja sitä tekevät koulutuksen saaneet kuvailutulkit ja vapaaehtoiset. Elokuvassa kuvailutulkin tehtävänä on kuvailla asiat, joita vastaanottaja ei pysty päättelemään pelkästään äänimaailmasta.

Käännökset syntyvät vuorovaikutuksessa

Kiinnostus kuvailutulkkauksen tutkimiseen on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen aikana, mutta tutkimuksessa on painottunut erityisesti käännöstuotteen eli kuvailutulkatun materiaalin tutkimus ja sen vastaanotto.

Käännösprosessia ajatellaan yleensä kääntäjän päänsisäisenä toimintana, mutta Hirvonen lähestyy sitä kääntäjien, yhteistyön ja sosiaalisen ympäristön vuorovaikutuksen tuloksena. Hän tutkii kuvailutulkkaustiimejä, jotka muodostuvat kahdesta näkevästä kuvailutulkista ja yhdestä näkövammaisesta konsultista. Tiimityöskentelyn tutkimukseen tuovat lisänsä tiimiläisten erilaiset hahmotuskyvyt: Miten valta jakautuu ryhmässä näkevien ja näkövammaisen kesken?

Hirvosta kiinnostavat myös muut vuorovaikutustilanteet, joissa kuvailutulkataan, esimerkkinä taidenäyttely.

”Olen videoinut kuvailutulkkien työskentelyä autenttisissa tilanteissa, ja nyt minulla on koossa 10 tuntia tutkittavaa materiaalia. Suomen elokuvasäätiö tukee kuvailutulkkausta tänä vuonna runsaasti aiempaa enemmän, joten saatan saada vielä lisää tutkimusaineistoa”, iloitsee Hirvonen.

Kuvailutulkkaus on valintoja

Anu Aaltonen ja Heikki Ekola kertoivat seminaarissa omista kokemuksistaan kuvailutulkkausten tekijöinä. Parivaljakko on kuvailutulkannut elokuvan Hymyilevä mies ja työstänyt kuvailutulkkaukset Carita Lehtniemen kanssa elokuviin Miekkailija sekä Onnelin ja Annelin talvi. Aaltonen on näkevä kuvailutulkki, Ekola taas toimii näkövammaisena konsulttina.

Aaltosen ja Ekolan käsissä kuvailutulkkaus syntyy siten, että molemmat tutustuvat elokuvaan ensin itsekseen. Aaltonen kuuntelee aina elokuvasta ensimmäisellä kerralla vain äänet, jolloin hän on samalla viivalla näkövammaisen kanssa. Perehtymisen jälkeen hän tekee raakaversion, jota kehitetään yhdessä Ekolan kanssa.

”Keskustelemme yhdessä elokuvasta, ja pohdimme siinä syntyneitä vastinpareja. Vastinpareja voivat olla esimerkiksi maaseutu ja kaupunki tai rehellisyys ja teeskentely. Pohdimme elokuvan eri elementtejä, ja pyrimme sisällyttämään mukaan jotain kaikista vastinpareista”, kertoo Aaltonen.

Ekola pitää huolen siitä, että kuvailutulkkaus on johdonmukainen ja palvelee käyttäjää. Näkevät eivät nimittäin huomaa koherenssia samalla tavoin, ja näkövammainen katsoja saattaa saada esimerkiksi auton takakontin pamahduksesta monenlaisia mielikuvia. Kuvailutulkin ja näkövammaisen konsultin yhteistyöllä voidaan ehkäistä, ettei kuvailutulkki kuvaile sanoin sitä, minkä äänimaailmasta pystyy jo päättelemään. Seminaarissa pohdittiin, onko Ekola kuvailutulkki vai käyttäjätestaaja.

”Koen itseni enemmänkin viilaajaksi, koska osallistun myös kuvailuun esittämällä kehitysehdotuksia”, pohtii Ekola omaa rooliaan.

Koko käyttäjäkunnan huomioiminen on tärkeää

Aaltosen mukaan jokainen elokuva vaatii omanlaisensa lähestymistavan, sillä tärkeintä on teoksen välittäminen kokonaisuudessaan. Kuvailutulkkauksen kuuntelun pitäisi olla mahdollisimman vaivatonta, eikä kuvailutulkkausteksti saisi viedä huomiota itse elokuvalta. Dialogin päälle ei tulkata, joten haasteena on tiivistää oleellinen tieto muutaman sekunnin pätkiin. Tämän vuoksi sellaiset kohtaukset ovat hankalia, joissa tapahtuu paljon, mutta aikaa tulkata on vain vähän. Toisaalta elokuvissa saattaa myös olla kohtauksia, joissa ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mitä kuvailutulkki silloin kertoo?

”Kuvailutulkin tehtävä on kertoa, mitä hän näkee. Jos kohtauksessa ei tapahdu mitään, voidaan esimerkiksi kuvailla tilaa. Yleensä kohtauksissa, joissa ’ei tapahdu mitään’, rakennetaan tunnelmaa”, kertoo Aaltonen.

Kuvailutulkin tehtävä on välittää tietoa ottamatta kantaa tulkattavaan asiaan, aivan kuten kielestä toiseen tulkkaavan tulkinkin. Tulkki ei saisi tehdä tulkintoja, mutta toisaalta sanavalinnat ovat aina tulkintaa. Tulkitsemisen ja tulkkaamisen välillä tasapainotellaan esimerkiksi siten, että kuvailutulkki voi varmistaa toiselta näkevältä, näkevätkö he kuvassa samoja asioita. Näin voi varmistua siitä, että elokuvan henkilö esimerkiksi todella nieleskelee itkua.

Kuvailutulkkauksessa pitää ottaa huomioon koko käyttäjäkunta, johon kuuluu niin syntymäsokeita kuin heikosti näkeviä. Syntymäsokeiden voi esimerkiksi olla hankalaa hahmottaa perspektiivejä, kuten että jokin on jonkun takana. Myös erilaiset kohderyhmät tulee huomioida. Lapsille elokuvan tapahtumat ovat tärkeämpiä kuin hienot rekvisiitat, ja myös tyyli ja sanasto pitää mukauttaa lapsille sopivaksi.

”Eniten pohdimme Onnelin ja Annelin talvi -elokuvassa sitä, että näkövammaisilla lapsilla on aikuisia heikompi visuaalinen käsityskyky. Saimme tehdä töitä, jotta pystyimme välittämään hauskat tilanteet siten, että ne naurattavat myös kuvailtuna”, Ekola selittää.

Teksti ja kuvat: Meiju Granroth