6.3.2018

Arkeologinen aineisto auttaa mallintamaan keskiajan ulkomaankaupan kehitystä

Kaupankäynnin kehitys ja keskiajalla erityisesti hansaliiton osuus siinä, on kiinnostanut tutkijoita 1800-luvulta lähtien. Historiatieteissä talouden tutkimuksessa on käytetty paljolti tulliluetteloita, mutta aineisto on maasta riippuen enemmän tai vähemmän pirstaleista. Arkeologisella aineistolla tätä ongelmaa ei ole. Tähän saakka meiltä vain ovat puuttuneet tarvittavat työkalut.

Digitaalinen humanismi on tehnyt tällä vuosituhannella näyttävän esiintulon, ja samalla lohkaissut itselleen aseman humanistisena tutkimussuuntauksena. Esimerkiksi Suomen Akatemialla on käynnissä Digitaaliset ihmistieteet -ohjelma, joka rahoittaa tällä hetkellä muun muassa tekstintunnistusalgoritmiin pohjautuvaa tekijäntunnistusta, julkisuuden muutosta tekstilouhinnan menetelmin sekä kielitypologista tutkimusta. Termiin liitetään kuitenkin edelleen negatiivisia mielikuvia. Digitaalisuuden ja humanismin katsotaan olevan toisensa poissulkevia termejä tai vähintäänkin indikaattori tutkimuksesta, jossa digitaalisuus on itseisarvo tai jossa digitaalisuus ei tuo tutkimukselle lisäarvoa. Tausta tähän näkökulmaan peilautuu viime vuosisadan jälkipuoliskolle, jolloin kasvavassa digitaalisuuden hyödyntämisessä oli mukana uutuudenviehätyksen tuoma kriittisen arvostelukyvyn hämärtyminen. Puhuttiin digitaalisesta vallankumouksesta, ei vain tutkimuksessa vaan yhteiskunnassa ylipäätään. Tuolloin digitaalisuus oli ennen kaikkea eksploratiivista; kokeiltiin mihin digitaalisin menetelmin pystytään ja mihin ei. Mutta kuten yleensä, ilmiön luonnollisen kehityskulun kautta hyödyltään vähäiset sovellutukset vaipuivat unholaan ja hyödylliset jäivät tutkijoiden käyttöön[1].

Hyvänä esimerkkinä, toki hieman ohi aiheen, on arkeologiassa jo edesmennyt ilmakuvauksen ongelma. Laajojen maan pinnalla olevien kaivauskohteiden yleiskuvien ottaminen tai korkealla olevien seinäpintojen vaakasuora dokumentointi oli pitkään haasteellista. Kamera olisi pitänyt saada tarpeeksi korkealle, mutta kuitenkin niin, ettei kuvaan tulisi mukaan erinäisiä tukirakenteita ja kustannustehokkuus huomioiden. Tällöin kokeiltiin muun muassa epäkäytännöllisiä zeppeliineihin kiinnitettyjä kameroita ja hintavia maalaserkeilaimia, kunnes kopterikamerat yleistyivät ja tarjosivat nopean, edullisen sekä tehokkaan tavan kuvata kohteita.

Nykyaikainen digitaalinen humanismi voidaan jakaa kahteen koulukuntaan: digitaalisen kulttuurin tutkimukseen, esimerkiksi miten ihminen toimii digitaalisessa ympäristössä, sekä digitaalisten analyysimenetelmien hyödyntämiseen. Historiatieteet ja arkeologia kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan. Tutkin itse keskiajan kaukokaupan kehittymistä, mitä esineitä on tuotu mistäkin, kuinka paljon ja milloin. Lisäksi minua kiinnostavat eri kaupunkien esineprofiilien väliset erot ja niiden taustalla olevat syyt, sillä ne valottavat kauppiaiden kontaktien suuntia ja ennen kaikkea niiden muutoksia. Tutkimukseni tarkasteleekin ennen kaikkea kaupunkien makroekonomisten olosuhteiden muutoksia vertailemalla niitä toisiinsa. Tällaisiin kysymyksiin vastaaminen vaatii kuitenkin laajan aineiston lukuisista eri kaupungeista ja perinteisin arkeologiassa käytetyin tutkimusmenetelmin tämän kaltainen tutkimus ei ole ollut mahdollista.

Pääasiallinen menetelmä työssäni on verkostoanalyysi, joka kehitettiin alun perin 1900-luvun alkupuolella sosiologien käyttöön. Verkostoja luomalla hahmotettiin alkuun työyhteisöjen tiedonkulkua ja avainhenkilöitä. Kuka tunsi kenet ja keistä informaation liikkuminen oli riippuvaista. Arkeologiassa ensimmäisiä kokeiluja tehtiin 70-luvulla, mutta vasta erityisesti 2000-luvulla arkeologiassa opittiin hyödyntämään verkostoanalyysia tehokkaasti. Tärkein elementti menetelmässä on sen kyky visualisoida laajoja aineistoja ja esittää graafisessa muodossa verkostoja, joissa näkyvät tekijät ja näiden väliset suhteet. Lisäksi merkittävässä osassa on verkostostatistiikka, numeerinen data tekijän roolista verkoston sisällä, jota voidaan jatkojalostaa tilastollisiin analyyseihin. Tätä puolta hyödynnetään tällä hetkellä erittäin vähän.

Esimerkki arkeologisesta verkostosta: varhaisten keskiaikaisten asuinpaikkojen affiliaatioverkosto välimerellä. Kuva: http://journal.antiquity.ac.uk/projgall/leidwanger342

Keskiaika oli suurten liiketaloudellisten innovaatioiden aikaa. Laivateknologian kehittymisen lisäksi myös institutionaaliset muutokset, porvariston aseman vahvistuminen kaupungeissa ja yksittäisten innovaatioiden tuomat edut, kuten kahdenkertaisen kirjanpidon[2] kehittäminen, paransivat liiketoiminnan edellytyksiä. Toisin kuin nykyään, kauppiaat olivat harvoin erikoistuneita tiettyihin tuoteryhmiin. Sen sijaan kauppias oli kärjistetysti generalistinen opportunisti, jonka voittomarginaali syntyi kysynnän ja tarjonnan maantieteellisestä epäsuhdasta. Toisaalta samaan aikaan vaalittiin pitkäaikaisia kauppakumppanuussuhteita, sillä liiketoiminnan riskeinä olivat mahdollisten laivojen uppoamisten lisäksi myös epärehelliset kauppiaat. Kauppiasta turvaavaa lainsäädäntöä ei tuohon aikaan ollut.

Liiketalouden moniulotteisuus tekee kaupankäynnin tutkimuksesta kuitenkin hankalaa. Vaikka laajoja historiallisia trendejä on havaittu, kuten 1600-luvun taloudellinen kriisi, kauppaan ovat vaikuttaneet eri yhteisöjen, valtioiden ja jopa yksilöiden eri suuntiin vetäneet intressit. Itse tarkastelen kaupan kehitystä kaupunkitasolla ja tutkimuksen tavoitteena on löytää kaupunkien välisiä eroja ja identifioida syitä näille havainnoille.

Alustavien tulosten mukaan näyttää esimerkiksi siltä, että Turkuun tuotiin kaupungin kokoon suhteutettuna huomattavasti enemmän lasiesineitä kuin Visbyyn. Tämä on mielenkiintoista, sillä Visby oli keskiajalla statukseltaan Turkua huomattavasti merkittävämpi kauppakaupunki ja lasi arvokas materiaali, jolloin voisi olettaa ilmiön olevan juurikin päinvastoin. Visby oli myös suurempi, joidenkin arvioiden mukaan siellä asui 1400-luvulla 5000-10000 asukasta, kun Turussa eli 1500-luvun puolessavälissä 2000-3000 asukasta. Turulla ei myöskään ollut hansastatusta toisin kuin Visbyllä (vaikkakin tämä menetti sen vuonna 1470) ja toisaalta Visby oli Tanskan hallinnon alla ja Turku Ruotsin. On täysin mahdollista, että jokin edellä mainituista tekijöistä selittää eron, mutta syy voi olla jossakin muussakin tekijässä. Tämän takia verkostoanalyysiin on tärkeää liittää mukaan myös tilastollinen analyysi. Turkuun ja Visbyyn vietyjen lasiesineiden eron selittävä tekijä muuttuu merkitseväksi vasta, jos se toistuu systemaattisesti myös muiden kaupunkien kohdilla. Haaste liittyy siihen, mitkä tekijät otetaan analyysiin mukaan. Riittääkö hansastatus selittämään eroja vai onko taustalla kenties jokin monimutkaisempi yhteiskunnallinen ilmiö, joka on vaikeammin mitattavissa?

Taustalla voi olla esimerkiksi prospektiteorian mukainen ilmiö, jossa riskin pelko on painottunut kauppiaiden päätöksenteossa enemmän ja on saanut siksi aineiston näyttämään ”epäloogiselta”. Tai vastaus voi olla jopa kaupunkilaisten ideologioissa. David Gaimster on esittänyt teorian, jonka mukaan Novgorodista löytyy kivisavikeramiikkaa aikalaiskaupunkeja vähemmän, koska keramiikka koettiin siellä hansainvaasion symboliksi ja sen käyttöä haluttiin siksi välttää.

Aineistoni koostuu yhteensä 100 hansakaupungista tai hansan kanssa kauppaa käyneen kaupungin esineaineistosta. Mielenkiintoisiin kysymyksiin lukeutuvat, edellä mainittujen lisäksi, myös seuraavat: kuinka paljon sijainti on vaikuttanut tiettyjen esinetyyppien kulkeutumiseen? Ovatko esimerkiksi Turussa tietyt esinetyypit olleet harvojen luksusta, mutta tavanomaista kulutustavaraa Tukholmassa? Miten muoti on muuttunut ja levinnyt? Mitkä ovat alueelliset painopisteet kaupankäynnin volyymin muutoksessa? Mitkä kaupungit ovat olleet verkostoituneempia kuin toiset ja miten tämä on vaikuttanut näiden kaupunkien talouden kehittymiseen? Aineisto tarjoaa laajuutensa vuoksi mahdollisuuksia esittää valtavan määrän kysymyksiä. Tämän lisäksi siitä pystytään tuottamaan myös aikasarjoja, joita voidaan verrata kirjallisista lähteistä saatuun aineistoon ja täydentää puuttuvilta osin.

Yksityiskohta Olaus Magnuksen Carta Marinasta vuodelta 1539. Kuvassa näkyy Itämerellä purjehtivia laivoja.

Digitaalisten menetelmien etu historiantutkimuksessa on että yksittäinen tutkija pystyy käsittelemään suurempia aineistoja, esittämään laajempia ja ennen kaikkea uudenlaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen on ollut aiemmin vaikeaa. Digitaalisia menetelmiä ei voida kuitenkaan pitää menneisyyden tutkimuksen Graalin maljana, mikä on nykyaikaisen digitaalisen humanismin lähtöajatus. Uudet työkalut, jotka uusi vuosituhat on tuonut tullessaan, antavat mahdollisuuden nähdä menneisyys uudella tavalla. Mutta ne eivät poista sitä tosiasiaa, että digitaalisia työkaluja käytetään ennen kaikkea palvelemaan humanistista tutkimusta. Niiden käyttö ei ”vapauta tutkijaa teorianmuodostukselta ja periaatteelliselta pohdinnalta” (Mustajoki 2017: 54).


Joonas Kinnunen

Kirjoittaja on arkeologian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

Kirjallisuutta

Bernstein, W.J. 2008. A Splendid Exchange: How Trade Shaped the World. Atlantic    Monthly Press.

Brughmans, T. 2013. Thinking Through Networks: A Review of Formal Network Methods in Archaeology. Journal of Archaeological Method and Theory 20: 623–662.    doi:10.1007/s10816-012-9133-8

Elo, K. 2016. (toim.) Digitaalinen Humanismi Ja Historiatieteet. Historia Mirabilis. Turun historiallinen yhdistys.

Haverinen, A & Suominen, J. 2015. Koodaamisen ja kirjoittamisen vuoropuhelu? – Mitä on     digitaalinen humanistinen tutkimus. Ennen ja nyt, 19.2.2015 (luettu 16.10.2017). [http://www.ennenjanyt.net/2015/02/koodaamisen-ja-kirjoittamisen-vuoropuhelu-mita-on-digitaalinen-humanistinen-tutkimus/]

Mustajoki, A. 2017. Digitaalisia ihmistieteitä tarvitaan. Tieteessä tapahtuu 2/2017: 54.

Spufford, P. 2002. Power and Profit: The Merchant in Medieval Europe. Thames & Hudson.



[1] Aineistojen digitalisointi on jätetty tämän keskustelun ulkopuolelle. 

[2] Kahdenkertainen kirjanpito on vakiintunut, ja Suomessa vuodesta 1976 asti myös laissa määritelty, kirjapidon tapa, jossa yrityksen tulot ja menot kirjataan erikseen sekä debet- että kredit -tileille. Ensimmäisen kerran se mainitaan  italialaisen Luca Paciolin Summa de Arithmetica –teoksessa vuodelta 1494, vaikkakin sen juurten oletetaan ulottuvan 1200-luvulle.

Viimeksi muokattu 6.3.2018

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi