Hyönteiset häviävät sadassa vuodessa, kirkuivat otsikot.  Muutama viikko sitten julkaistu tutkimus hyönteispopulaatioiden maailmanlaajuisesta taantumisesta ylitti uutiskynnyksen kaikkialla maailmassa. 

Ajatus siitä, että hyönteisiä on vähemmän kuin vaikkapa 40 vuotta sitten on helppo uskoa kaikkien meidän, joilla on riittävän pitkälle ulottuvaa omakohtaista aikanäkemystä. Kun muutama kymmenen vuotta sitten ajoi heinäkuussa autolla Helsingistä Jyväskylään, joutui matkalla pysähtymään ainakin kerran putsaamaan tuulilasin siihen liiskautuneista hyönteisistä. Eipä tarvitse enää.

Myös kaikki epäsuorat merkit kuten hyönteissyöjälintujen väheneminen viittaavat todella vakaviin muutoksiin tässä ekosysteemien kivijalkaryhmässä. Mehiläisten ahdingosta ovat kuulleet taatusti kaikki, jotka edes joskus avaavat sanomalehtiä tai seuraavat muita medioita. Silti johtopäätökset olivat hurjia ja lähes kaikki koulutetut ekologit ymmärsivät välittömästi, että tutkijoiden laskutavassa ja johtopäätöksissä oli jotain pahasti vinksallaan. Ilokseni voin kuitenkin todeta, että suomalaisten asiantuntijoiden tässä vaiheessa aiheesta antamat lausunnot olivat poikkeuksetta kiihkottomia ja erittäin asiallisia.

Pian julkaistiin myös vastakritiikkiä. Tutkimus ei ollut edustava otos populaatioista vaan ainoastaan taantuvista hyönteispopulaatioista. Siksi tutkijan antamat päätelmät muun muassa Guardianille, josta suurin osa päivälehtien uutisoinnista oli peräisin, olivat vähintäänkin kyseenalaisia. On selvää, että tutkijoilla oli “lähtenyt mopo keulimaan”.

Biologina ja luontoharrastajana ymmärrän sitä hätää, mitä ammattikuntani kokee koko elonkehää kohtaavista uhista. Biodiversiteettikriisi on todellinen. Tutkijana en kuitenkaan voi mitenkään ymmärtää tapaa, jolla artikkelin julkaisseet tutkijat tulivat tulostensa kanssa esiin. Vielä vähemmän ymmärrän Biological Concervation -lehden päätoimittajaa ja artikkelin arvioijia, jotka olivat päästäneet kyseisen artikkelin julkaistavaksi tällaisenaan. Eniten harmittaa se, että juuri tällaiset esiintulot murentavat ekologisen tutkimuksen ja koko tieteen arvovaltaa suuren yleisön silmissä ja saavat pahimmillaan epäilemään koko biodiversiteettikriisin olemassaoloa.

Koko episodista voidaan löytää ehkä myös jotain hyvää: se osoitti taas, kuinka nopeasti ja armottomasti tiedeyhteisö korjaa virheensä. Tieteenteon hienoutta on sen itsekorjaavuus.

Se, mitä toivon tästä myös opittavan, on kuinka tärkeää on vakaa rahoitus perustutkimukselle ja systemaattiselle, yli sukupolvien ulottuvalle (hyönteis)populaatioiden tutkimukselle. Tarvitsemme rahoitusta ekologeille, evoluutiobiologeille ja ammattimaisille entomologeille, joilla on vahva osaaminen maastotyöskentelyssä unohtamatta erinomaista otanta- ja tilastomenetelmien hallintaa. Globaalien ympäristömuutosten ja eri eliöryhmien reagointia niihin ei voida jättää harrastajien harteille tai ei-kvantitatiiviselle ja ei-systemaattiselle “raportoikaa meille havainnoistanne” kaltaisille tutkimuksille.  Kuten tieteessä aina, tarvitsemme kvantitatiivista evidenssiä emme anekdootteja.

Johanna Mappes

Kirjoittaja on arvostettu evoluutioekologi ja työskentelee akatemiaprofessorina Jyväskylän yliopistossa.

Kuvat: Ossi Nokelainen ja Pond5.com