10.10.2016

Ylirajainen menneisyys, kulttuurinen omiminen ja kansallinen historiankirjoitus

Syksyllä 2016 julkisuudessa on puhuttu poliitikkojen sanavalinnoista ja siitä, saako niitä ottaa tosissaan. Historioitsijan kannalta kiinnostavinta on se, että sanavalinnat, rinnastukset ja metaforat liittyvät aina historiaamme yhteisönä ja sen kerronnallisiin laskoksiin: siihen minkälaisin käsittein olemme tottuneet puhumaan; siihen mitä missäkin historiallisessa tilanteessa on mahdollista ja toivottavaa sanoa. Sanojen ja kertomuksien tutkimisesta nousee myös kysymys siitä, mikä menneisyys milloinkin on merkityksellistä. Näin myös itsestään selvä kansallinen tarinalinja avautuu valintojen ja vaihtoehtojen kenttänä.

Oman lisänsä tähän vaihtoehtoisten menneisyyskulkujen havaitsemiseen tuo “kulttuurinen omiminen” (cultural appropriation), termi jota jälkikoloniaalinen tutkimus on käyttänyt vuosikymmeniä ja joka on viime aikoina ollut esillä esimerkiksi keskusteluissa rodullistettujen äänestä suomalaisessa kirjallisuudessa. Tällaista omimista tapahtui myös silloin, kun Napoleonin sotien jälkeen ryhdyttiin tutkijoiden, kirjailijoiden ja taitelijoiden yhteistoimin rakentamaan omintakeista ja erityistä suomalaista menneisyyttä. Yhdeksi suomalaiskansallisen tarinalinjan käännekohdista muodostui nuijasota, tuo kansainvälisessäkin mittakaavassa verinen talonpoikaisnousu joka käytiin muutaman talvisen kuukauden aikana 1596–97. Käännekohdaksi nuijasodan voi määritellä nimenomaan tapahtumien multimediaisen (historiankirjoitus, historiallinen fiktion, kuvataide) toiston ja varionnin takia, ei tapahtumien itsensä sisältämän historiallisen merkityksen johdosta.

Miten kulttuurinen omiminen sitten liittyy tähän Pohjanmaalta lähteneeseen, suomalaiseen tapahtumaketjuun? Lähestytään kysymystä kulttuurisen muistin tutkimuksen kautta. Monitieteinen ala on kiinnostunut tarinoiden ja tarina-aineisten kyvystä luoda, ylläpitää ja haastaa kollektiivisia identiteettejä ja liikkua diakronisesti ja synkronisesti yhteisöissä ja niiden rajojen yli. Viime vuosien ns. aineelliseen käänteeseen ala kytkeytyy ymmärtäessään (tässä tapauksessa) tekstuaaliset menneisyysesitykset omalakisena kokonaisuutena joka ei vain heijasta kulttuuria vaan aktiivisesti vaikuttaa siihen; tutkimuksen kohteeksi tulee tällöin Vesa Immosen sanoin “menneisyyden esineiden ja tekstien moniajallisuus [toistuvan käytön jättämät jäljet] sekä aineellisuuden merkityksiä luova, mutta myös niistä riippumaton luonne” (Historiallinen Aikakauskirja 2/2016).  Suomalaiskansallisen nuijasotakerronnankaan  ensimmäiset kerrokset eivät syntyneet tulkinnallisessa tyhjiössä, vaan olivat osa olemassa olevaa kertomusrakennetta: ruotsalaisia 1700- ja 1800-luvun alun valta- ja kansakunnanhistorioita.

1700-luvun esityksissä nuijasota oli Vaasojen sisällissodan sivulause: esimerkiksi Olof von Dalinin parituhatsivuisen Svea rikes historia (1747–62) -teossarjan kolmas osa antaa tapahtumille kaksi alalukua ja kolme sivua tilaa, minkä lisäksi Dalinin metahistorialliset kommentaarit kertovat, ettei tapahtumien näinkään tarkka kuvaaminen ollut itsestään selvää. Tarinalinja keskeisine taisteluineen ja talonpoikaisjohtajineen (“Bengt Pontu, Jacob Ilkainen”) on jo kuitenkin olemassa, mutta sen etäännytetty kerronta tuo mukaan lähes koomisia piirteitä. Merkittävää myöhemmän tulkintakehikon kannalta on se, että Dalin rakentaa kapinan tukahduttaneesta marski Klaus Flemingistä negatiivisen kuvan: marskin “huonoihin tapoihin” viitataan toistuvasti ja vapauden ajan perspektiivissä erityisen epäilyttävää on tämän autokraattisena näyttäytyvä hallintatapa. Vain muutamia vuosikymmeniä myöhemmin suomalaisen historiakulttuurin sankarityhjiö imi Dalinin käyttämät Fleming-luonnehdinnat mutta muunsi kaikki tähän liitetyt negatiiviset piirteet positiivisiksi. Samalla itse nuijasotakuvastoon liitettiin uusia kerroksia.

Ensimmäiset askelet Dalinin tarjoaman kerronnallisen kehyksen uudelleenarvioinnissa otettiin kuitenkin Ruotsin Pommerissa, Greifswaldissa, jossa professori C. F. Rühsin neliosaisen Ruotsin valtakunnan historian sivutuotteena syntyi teos Finnland und seine Bewohner (1809; ruotsinkielinen käännös 1811–13). Rühsin teoksessa Fleming on Kaarle-herttuan vastakohta: kaikkien hyveiden ruumiillistuma, korruptoimaton periaatteen mies; talonpoikaisnousun yksityiskohdat hämärtyvät ja sulavat yhdeksi eeppiseksi taisteluksi. Tapahtumien kansallistamisen ja merkityksellistämisen kannalta keskeisempi teos oli kuitenkin ruotsalaisen Anders Fryxellin 46-osaisen Berättlser om svenska folkets historia-sarjan neljäs osa vuodelta 1830. Suomalaisen tulkintahorisontin laajenemisen kannalta Berättlser ilmestyi oikeassa kohdassa; verrattuna suppeisiin yleisesityksiin Fryxellillä oli myös enemmän tilaa käytettävissään. Monet teoksen värikylläisistä kerronnallisista motiiveista löytyvätkin myöhemmistä tieteellisistä ja fiktiivisistä esityksistä – muun muassa ensimmäisen suomenkielisen historiamonografian, Yrjö Koskisen Nuijasodan (1857, 1859) sivuilta.

Koskisen tarinalinjan fokus on edelleen salonkikelpoistetussa, kotoutetussa ja isällistetyssä (näin päästiin eroon itsevaltaisuudesta) Flemingissä mutta samalla hän laajentaa – yksityiskohtaistaa ja värittää – aiempia esityksiä nimenomaan nuijasodan osalta. Koskisen suhtautuminen ”meteliseen rahvaaseen” on kuitenkin ristiriitaista. Ylipäätään suomalaisessa auktoriteetit vakavasti ottavassa (historia)kulttuurissa tähän aseitaan heilutelleeseen ja aikakauden sotilasaatelin pelotelleeseen rahvaaseen suhtauduttiin alusta alkaen empien. Tästä näkökulmasta Rühsin teoksen kansannousukuvauksen voi nähdä välitysversiona ruotsalaisten ja suomalaisten tulkintojen välillä: Rühs käyttää nuijamiehistä pitkälti samantyylisiä luonnehdintoja kuin Dalin Engelbrekt Engelbrektssonista ja tämän joukoista 1400-luvun alun Kalmarin Unionin Ruotsissa. Suomen suuriruhtinaskunnassa, restauraatio-Euroopan laitamilla, ei tällainensankarillinen kumouskuvasto kuitenkaan ollut soveliasta.

Koskisen teoksen laajennetut painokset (1877, 1929) puolestaan dominoivat nuijasotadiskurssia aina 1930-luvulle saakka. Ensimmäisen tasavallan kielikiistojen keskellä nuijasota mutta ennen kaikkea Koskisen Nuijasota saivat valtavan symbolisen merkityksen. Aikakautta tutkineet suomenruotsalaiset historioitsijat (esim. Nils Ahnlund ja Eric Anthoni) kommentoivat suomalaiskansallisia historiatulkintoja hiljaisuudella, sivuuttamalla nuijasodan tapahtumat kokonaan ja palaamalla ruotsalaisiin arkistoihin. Suomalaiset historioitsijat taas jatkoivat päivitetyllä koskilaisella tiellä: Einar W. Juveliuksen Suomen sotahistorian pääpiirteet -teoksen (1927) pitkä nuijasotakuvaus on kuvitettu hämmästyttävän yksityiskohtaisilla piirroksilla yli 300 vuotta aiemmin tapahtuneista nuijajoukkojen manöövereistä sekä valokuvilla jotka muistuttavat sisällissodan muistomerkeistä.

Ylirajaisesta kulttuurisesta lainaamisesta ja kierrättämisestä oltiin huolissaan jo 1870-luvun alussa, jolloin Kirjallinen Kuukauslehti totesi:  “Jota selvemmäksi ja kokonaisemmaksi voi tehdä Suomenmaan omain vaihetten esitystä, sitä vähemmin tarvitsee sitä paikata kuvauksilla Ruotsin kohtaloista.” Suomalaista kansakuntakertomuksesta ei kuitenkaan voi rakentaa monokulttuurista kuin väkisin vääntämällä. Sama koskee myös monia itsestään selvältä vaikuttavia ja erityistettyjä kansallisen tarinalinjan keskeistapahtumia: niiden ensimmäiset tulkintakerrokset olivat ylirajaista lainaa ja kulttuurisen muistin hidas dynamiikka pitää huolta siitä, että nämä lainaelementit vaikuttavat edelleen näkemyksiimme, sanavalintoihimme ja kertomuksiimme.

Ilona Pikkanen

Viimeksi muokattu 10.10.2016

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi