31.10.2017

Viena ja Suomi – vuoden 1917 erottamat historiat

Toteutin syyskuussa pitkäaikaisen toiveeni, matkustin kuudeksi päiväksi Vienan Karjalaan. Pienen seurueemme matkareitti kulki Vartiuksen raja-asemalta Kostamukseen, Rukajärvelle, Vienan Kemiin ja laivalla Solovetskin luostarisaarelle, josta paluu Paanajärven, Haikolan, Kalevalan (Uhtuan) ja Vuokkiniemen kautta takaisin Kostamukseen. Matka sai pohtimaan rajojen merkitystä, yhteisiä ja erottavia menneisyyksiä sekä historian muutosvoimien rattaita syrjäseutujen yksilöiden ja yhteisöjen kannalta.

Toisin kuin tuntuu, Viena on meitä lähellä. Matka Sotkamosta Vienanmeren rantaan taittui päivässä, vaikka matkan varrella pysähdyimme rauhassa niin Kostamuksessa kuin Rukajärvelläkin. Ennen vuotta 1917 kainuulaisten ja vienalaisten elämänpiirit olivat läheisessä yhteydessä toisiinsa: etäisempään Aunuksen Karjalaan verrattuna rajanpinnan Viena oli tiiviissä vuorovaikutuksessa Suomeen päin. Rajan yli kuljettiin sukuloimassa, käymässä kauppaa, metsästämässä ja kalastamassa. Suomalaiset karelianistit etsivät Vienasta muistoa siitä muinaisuudesta, jonka jäljet muualta Suomesta olivat jo kadonneet. Kylien runonlaulajat saivat tarjota ainekset kansallisromanttiseen unelmaan kalevalaisesta kansasta; fantasiaan, mutta kauniiseen sellaiseen.

Tarton rauhan jälkeen 1920 ja Itä-Karjalan kansannousun kukistuttua 1922 raja sulkeutui. Aiemmin yhteenkietoutuneet historiat lähtivät kulkemaan radikaalisti eri suuntiin. Suomen puolelle jäivät vienalaisesta kulttuuripiiristä vain Hietajärven ja Kuivajärven kylät Suomussalmella sekä Rimmin kylä Kuhmossa. Viena oli kuitenkin etäällä bolsevikkivallan keskuksista, ja aina 1920-luvun lopulle saakka neuvostohallinnon ote oli heikko. Kylissä elettiin pitkälti entiseen malliin: praasniekkoja vietettiin ja jopa entisiä yhteyksiä Suomeen pidettiin salaa yllä. Vasta 1930-luvun alusta alkaen maatalouden kollektivisointi mursi perinteisen yhteisörakenteen ja työnsi karjalaisen kulttuurin yhä ahtaammalle.

Neuvostovalta Karjalassa ei tarkoittanut vain venäläistämispainetta. Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupungissa Petroskoissa pitivät valtaa suomalaiset kommunistit vuoteen 1935 saakka Edvard Gyllingin johdolla: heidän kansallisuuspolitiikkansa painotti suomea ja suomalaisuutta karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin sijaan. Vuoden 1918 jälkeen ”valkoisen Suomen” rajanaapurina idässä oli emigranttikommunistien johtama ”punainen Suomi”, vaikka suomalaisia olikin tasavallan väestöstä vain muutama prosentti. Kansalaissodan hävinneistä punaisista tuli toisella puolen rajaa sankareita ja voittajia: valkoiset heimosoturit Kiimasjärven taistelussa lyöneellä punaupseeri Toivo Antikaisella on edelleen nimikkokatunsa Kostamuksessa ja Rukajärvellä.

Vienan neuvostoaikainen historia on olennaisesti Gulagin historiaa. Koko ajatus Solovetskin luostarisaaren ympärille rakennetusta vankileirien saaristosta syntyi täällä. Alkuun pelkkänä eristys- ja uudelleenkoulutusleirinä toimineen Solovetskin johto alkoi vuodesta 1926 alkaen toimittaa vankeja työvoimaksi. Tässä tarkoituksessa ryhdyttiin perustamaan satelliittileirejä mantereelle. 1920-luvun lopulta alkaen vankimäärä lähti huimaan kasvuun, kun itsenäisten talonpoikien hävittäminen, pakkokollektivisoinnit, uskonnonvastaiset kampanjat, kiristynyt rikoslaki ja yli kolmivuotisten vankeusrangaistusten muuttaminen leirituomioiksi alkoivat ruokkia Gulagia. Vienassa vangit raatoivat metsäpunkteilla ja Kemistä Uhtualle johtavan maantien rakennustöissä. Valmistuttuaan tie kytki läntisen Vienan yhä tiiviimmin neuvostohallintoon, kun aiemmin yhteys oli ollut vesitien varassa.

 

Kuva 1. Solovetskin luostari Vienanmeressä, jossa toimi vuodesta 1923 alkaen Gulag-järjestelmän ensimmäinen leiri. Saarella on ensiluokkainen vankileiriajan museo, jota tosin ei juuri mainosteta.

Vienan Kemistä johtavaa maantietä pitkin saapuivat suuren terrorin vuosina 1937–1938 myös sisäasiain kansankomissariaatin autot täyttämään ennalta määrättyjä pidätys- ja teloituskiintiöitään. Kun Suomessa vietettiin 1930-luvun alun laman jälkeistä nousukautta ja vuodesta 1918 alettiin puhua sovittelevammin, Sandarmohin ja Krasnyi borin teloituspaikoilla Karjalassa murhattiin tuhansia karjalaisia, suomalaisia ja muita neuvostokansalaisia. Erityisesti rajan kosketus johti kuolemaan: kaikki mahdolliset ja kuvitellut yhteydet Suomen puolelle tiesivät epäilynalaiseksi joutumista. Niinpä Karjalassa Stalinin terrori vaati eniten uhreja juuri suomalaisemigranttien ja rajan tuntumassa asuvien karjalaisten keskuudessa. Vuoden 1938 loppupuolella oli suunnitteilla operaatio nimenomaan karjalaisväestöä vastaan, mutta väliin ehti Moskovan käsky, jolla verisin joukkoterrori Neuvostoliitossa yllättäen keskeytettiin.

Talvisodassa vienankarjalaisia kaatui taistelussa suomalaisia vastaan, ja puna-armeija kulki alueen halki länteen Raatteen tielle. Kesällä 1941 suunta oli toinen: suomalaiset miehittivät Rukajärven ja osan läntistä Vienaa, mutta suomalais-saksalainen hyökkäys kohti Vienanmerta pysähtyi. Enemmistö Vienan asukkaista oli evakuoitu itään, ja Suur-Suomi kutistui kolmen vuoden haparoinniksi pääosin tyhjässä erämaassa. Pienessä kotiseutumuseossa Rukajärvellä oli erikoista katsoa toisen maailmansodan historiaa paikallisesta näkökulmasta. Oppaana toimineen opettajattaren selostuksessa seudun puolustustaistelut vuonna 1941 kytkettiin osaksi paljon laajempaa taistelua Leningradista. Pienen Rukajärven asukkaista kuoli sodan vuoksi yli 50 henkeä: Berliinissä, Kurskissa ja muualla pitkin koko itärintamaa. Ja tietenkin myös taistelussa suomalaisia vastaan omilla kotikonnuillaan.

Rukajärveläiset eivät käyneet jatkosotaa; heille kyse oli suuresta isänmaallisesta sodasta. Niinpä paikkakunnan omia partisaanejakin muistettiin miehittäjiä vastaan taistelleina sankareina, ei siviilejä murhanneina tihulaisina. ”Tehtiin sitä pahaa toisinkin päin”, totesi karjalainen matkatoverimme, kun jäimme partisaaniasiaa mietiskelemään. Vienan ja Aunuksen karjalaisille toinen maailmansota oli myös sisällissotaa, kun omia sotilaita ja siviilejä oli molemmin puolin rintamaa.

Kuva 2. Suomalainen sotilaskypärä Rukajärven kulttuuritalolla sijaitsevassa pienessä kotiseutumuseossa. Luodinreiät saattavat olla myös sodanjälkeiseltä ajalta, jos kypärää on käytetty maalitauluna.

Raja erotti historiat, mutta perifeerisinä seutuina Kainuun ja Vienan kehityksessä on myös paljon yhtäläisyyksiä: molempiin alueisiin ovat vaikuttaneet samankaltaiset globaalit ja ylirajaiset muutosvoimat, vaikka yhteiskuntajärjestelmät ovat olleet hyvin erilaiset. Kun Kainuun maaseudulla tilat tyhjenivät 1960-luvulta alkaen Ruotsiin ja etelän lähiöihin, Neuvosto-Vienassa käynnistettiin samaan aikaan kampanja ”perspektiivittömiä kyliä” vastaan. Tuotannon ja palveluiden tehostamisen nimissä väestöä keskitettiin suurempiin taajamiin ja kolhooseihin. 1970-luvun lopulta Kainuun ja Vienan kohtalot kietoutuivat uudelleen yhteen, kun suomalaiset rakennusmiehet lähtivät rakentamaan uutta Kostamuksen kaupunkia rautamalmiesiintymän viereen. Valtava rakennustyömaa ja kaivoskombinaatti loivat työpaikkoja molemmin puolin rajaa.

1980-luvun suomalaislähiössä lapsuutensa viettäneelle Kostamus on eriskummallinen kokemus, yhtä aikaa jotain aivan tuttua ja vierasta. Sama tunne tulee usein muutenkin Vienassa: ihmisten puhetta ymmärtää suomen pohjalta ja monet elämäntavat – mm. saunominen, kalastus, mökkeily ja marjastus – ovat suomalaisillekin hyvin läheisiä. Vienan oma Täällä Pohjantähden alla, haikolalaisen Ortjo Stepanovin historiallinen eepossarja Kotikunnan tarina, on kirjoitettu suomeksi. Paikoilla on vanhat suomenkieliset nimet, ja suuri osa ihmisistä käy säännöllisesti Suomen puolella lomalla ja ostoksilla. Ja kuitenkin, kuten Stepanovinkin romaanit kertovat, nykyvienalaisuuden ja nykysuomalaisuuden välissä on sata vuotta traagisen erilaista kokemushistoriaa.

 

Kuva 3. Perustajaisät Aleksei Kosygin ja Urho Kekkonen istuvat kannonnokassa Kostamuksessa. Rakennushanke toteutettiin vuosina 1977–1984.  

Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna vienankarjalaisuuden historia näyttää väistymisen historialta. Kun venäläiset intressit ovat 1500-luvulta alkaen kohdistuneet Vienanmerelle, Solovetskiin, Arkangeliin ja Jäämeren rannikolle, karjalainen kulttuuri on joutunut siirtymään syrjemmälle sisämaahan. 1900-luvun modernisaatiohankkeet – Murmanskin radan ja kaupungin rakentaminen ensimmäisen maailmansodan aikana, maatalouden kollektivisointi, metsäteollisuus, Kemijoen vesivoimalat sekä viimeisimpänä Kostamuksen perustaminen – ovat kaikki kytkeneet Vienan laajempiin taloudellisiin suunnitelmiin ja verkostoihin. Ne ovat jokainen myös tuoneet alueelle lisää asukkaita muualta Neuvostoliitosta ja Venäjältä. Karjalaiset ovat jo pitkään olleet Karjalassa vähemmistönä.

Paanajärven autiolla kylänraitilla, suljetun sahan ja nuoria miehiä täynnään olevan hautausmaan äärellä, tuntuu kuin vienalaisuus olisi jo painettu liian ahtaalle elpyäkseen. Hylättyjen talojen seinustoilla ja siniseksi maalattujen ikkunanpielien edessä kotipihlajat tekevät yhä marjaa, mutta taloihin tuskin enää palataan. Karjalaa kuulee vielä eniten siellä, missä yhteydet ulkomaailmaan ovat hatarat ja missä aika tuntuu pysähtyneen – ja tällaista nostalgiaa myös me suomalaiset Karjalan-matkaajat olemme 1800-luvulta alkaen lähteneet Vienasta etsimään. Mutta nostalgian varaan ei voi rakentaa elävää ja omavaraista kulttuuria.

 

Kuva 4. Vienankarjalainen Paanajärven kylä Kemijoen rannalla. Kylän elämää ja ihmisiä on ikuistettu Lasse Naukkarisen ohjaamaan dokumenttielokuvaan Paanajärven Anni (2006).

Entä miltä näyttää satavuotiaan itsenäisen Suomen historia, kun sitä katsotaan Vienan suunnasta? Kieltämättä melkoiselta menestyskertomukselta, ainakin suurissa linjoissa. Ennen kaikkea suomalaiset ovat vuoden 1918 jälkeen onnistuneet välttämään suuren osan siitä pidäkkeettömästä väkivallasta, joka niin Vienassa kuin muuallakin Itä- ja Keski-Euroopassa tuhosi yksilöt, yhteisöt ja rakenteet, usein moneen kertaan. Toisessa maailmansodassa suomalaissiviilejä kuoli suhteessa sotilaisiin vähemmän kuin missään muussa sotaa käyneessä eurooppalaismaassa, vaikka Suomi sijaitsi aivan Timothy Snyderin määrittelemän ”tappotantereen” (engl. bloodlands), siis Hitlerin ja Stalinin terrorihallintojen väliin jääneen Euroopan reunalla. Repivän väkivallan välttäminen on ollut osin suomalaisten omaa ansiota, osin taas onnea ja sattumaa, mikä on hyvä pitää mielessä, kun pohdimme meitä kovaonnisempien historiaa.

Rinnakkain asetettuina Suomen ja Vienan historia osoittavat, että rajoilla on väliä ja että ”kansallisilla historioilla” on merkityksensä. Suomi ja Neuvostoliitto/Venäjä ovat luoneet hallitsemalleen maa-alueelle omat kokemustodellisuutensa, omat historiansa. Samalla pintapuolinenkin vertailu osoittaa, että paljon vaikutusta on myös ylirajaisilla kehityskuluilla. Nykyinen Kostamuksen kaivos ja sulatto Vienassa sekä Talvivaaran kaivos Kainuussa muistuttavat niin ympäristöongelmineen kuin työllisyysvaikutuksineenkin toisiaan. Molemmin puolin rajaa ollaan raaka-aineiden toimittajia, malmin ja metsän. Molemmin puolin rajaa nuoria on vaikea saada jäämään synnyinseudulleen, kun koulut ja työpaikat ovat muualla.

Tällainen historiallis-vertaileva lintuperspektiivi ei tee kuitenkaan oikeutta niin menneiden kuin nykyistenkään karjalaisten elämälle. Se on ajatusmallina sukua karelianismille: rajan itäpuolelta etsitään aineksia omille synteeseille, projektioille ja maalailuille. Tässäkin mielessä Viena saa toimia raaka-aineen toimittajana. Myös Vienan katsominen vain ahtaasta suomalais-etnisestä perspektiivistä on väärin. Kyse on jo kauan ollut hyvin monelta suunnalta saapuneiden ihmisten kotiseudusta: karjalaisten ja suomalaisten lisäksi venäläisten, ukrainalaisten, valkovenäläisten, pomorien ja lukuisten muiden kansallisuuksien. Kun yritämme tislata Vienasta esiin jotain ”aitoa” ja ”puhdasta” karjalaisuutta, saatamme ehkä menettää juuri olennaisen piirteen tästä kulttuurista, kyvyn mukautua, selviytyä ja jatkaa elämää.

Ville Kivimäki

Kirjallisuutta:

Hakamies, Pekka & Fišman, Olga, Unelma uudesta Karjalasta. Neuvosto-Karjala valokuvissa 1920- ja 1930-luvuilla. Helsinki: SKS, 2007.

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922. Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota. Helsinki: SKS, 2007.

Nieminen, Markku, Vienan runokylät. Kulttuuriopas. Toinen täydennetty ja tarkistettu painos. Helsinki: SKS, 2004.

Paajaste, Kai (toim.), Tupenkolahuttajien mailla. Vuokkiniemi esihistoriasta toiseen maailmansotaan. Mustasaari: Vuokkiniemi-seura, 2006.

Takala, Irina, ”’Ikimuistoisen läksyn me kaikille luemme’ – Suuren terrorin kansallisuusoperaatioiden erityispiirteitä Karjalassa”, Historiallinen Aikakauskirja 115 (2017): 3, 291–302.

Werth, Nicolas, ”Valtio sodassa omaa kansaansa vastaan”. Suom. Heikki Eskelinen. Teoksessa Stéphane Courtois et al., Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. Helsinki: WSOY, 2001, 53–301.

Viimeksi muokattu 31.10.2017

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi