20.3.2014

Vanhaa ja vanhentunutta tutkimusta

Vuosia sitten tenttikirjallisuudesta keskustellessa kollega esitti vakavalla naamalla erään historian aikakauden peruskurssivaatimuksiin teosta, joka oli julkaistu vuonna 1898. Toteutuessaan ehdotus olisi ollut märkä rätti vanhoja kansallisia myyttejä tarmokkaasti kaataneiden nykyspesialistien kasvoille ja ikääntynyt yleisesitys olisi varmaankin herättänyt kysymyksen laitoksen tutkintovaatimusten ajantasaisuudesta.

Ehdotus sivuutettiin nopeasti, vaikka teoksen kirjoittajan alkulehdillä ilmaisema tavoite epookin asettamisesta ”yleishistorialliseen taustaan” ja suomalaisten ilmiöiden ”silmiin nähtävästä sukulaisuudesta Länsi-Euroopan sivistysvirtausten kanssa” voisi olla historiallisten ilmiöiden ylirajaisuutta korostavan Suomalaisen yhteiskunnan historian huippututkimusyksikön tutkimussuunnitelmasta.

Antikvariaatista hankittua teosta lueskellessa huomaa, että teoksella on edelleen arvoa muutenkin kuin historiallisena kuriositeettina.  Reippaasta vanhentuneisuudestaan huolimatta yli 115 vuotta vanha kirja on hauskaa luettavaa ja alkuperäislähteistä tehdyillä poiminnoillaan se lisää esimerkiksi arkipäivän historiaan liittyvissä kysymyksissä nykylukijan ymmärtämystä jopa enemmän kuin moni myöhäisempi samaa aikakautta käsittelevä esitys. Teosta jäsentävä fennomaaninen idea ”Suomen kansan” synnystä historian kulkua jäsentävänä voimana on purkautunut ajat sitten, mutta ilman tätä ”teoriaa” moni asia olisi jäänyt tyystin näkemättä ja nostamatta historian lehdille.

Kahlasin hiljattain erästä yleisesitystä varten läpi huomattavan määrän paikallishistoriallista kirjallisuutta. Aikaa alkuperäislähteisiin perehtymiseen oli rajallisesti, joten paikallistason kuva oli rakennettava maakunta- ja kuntahistorioiden perusteella. Paikallishistorioiden laajuus ja tutkimuksellinen taso vaihtelevat sattumanvaraisesti kyhätyistä historiikeista teoreettisesti valveutuneisiin ammattihistorioitsijoiden töihin.

Ajantasaiseen yleisesitykseen pyrkivä tutkija etenee kuten aristotelelainen generalisti, sillä hänen on tutkittavasta ilmiöstä hahmottamansa yleiskuvan avulla poimittava detaljirunsaudesta merkittävimmät havainnot ja tarvittaessa annettava niille uusimman tutkimuksen tulosten mukainen sisältö. Mielenkiintoinen havainto urakasta oli se, että paikallishistorioiden anti ajankohtaisimmalle tutkimukselle ei yksiselitteisesti ole pääteltävissä historian laatimisajasta tai tekijän ammattimaisuudesta.  

Erään sata vuotta sitten seurakuntansa historiaa tutkineen kirkkoherran julkaisut avasivat historiallisten ilmiöiden taustaa oivallisesti, vaikka niissä tulkintaa ohjasi jyrkkä ja ilmeisen puolueellisiin näkemyksiin johtanut omakohtaisuus. Monista uudemmista ja objektiivisemmista esityksistä jäi käteen vähemmän, koska ne olivat jumiutuneet toistamaan paikallishistorioiden aihevalintoja ja käsittelyä raskauttavaa sabluunaa.

Nykyisessä päätyössäni eli suomalaisten väkivaltarikollisten elämää ja tekoja 1900-luvun alussa kartoittavassa tutkimuksessa on ollut hyödyllistä ottaa vanha ja vanhentunut tutkimus vakavasti, vaikka sata vuotta sitten muodissa olleilla rotuteorioilla ja moraalitilastollisilla ”sosiaalisilla laeilla” olisi nykyään lähinnä vain aatehistoriallista mielenkiintoa.

Rikosoikeuden professori Antti Tulenheimo oli suomalaisen kriminologian varhaisia uranuurtajia. Hänen artikkelinsa ”Rikostilastollisista yksityistutkielmista” (1913) osoittaa Tulenheimon olleen hyvin perillä alan eurooppalaisesta keskustelusta, jossa rotuteorioilla oli vahva jalansija. Sivistyneistö oli sata vuotta sitten huolestunut alaluokan noususta poliittiseksi voimaksi. Niinpä myös Tulenheimolle rikollisuus oli yhteiskunnallinen ”tauti”, ja kaikkein pelättävin kehityskulku oli ”yhteiskunnan pohjasakan” tiivistyminen alaluokaksi.   Rikollisuuden synnystä Tulenheimo esitti porttiteorian, jonka mukaan näpistelystä uransa aloittava ei lopulta ”kammoa käyttämästä surma-asetta”.
Yksilön ja ympäristön välistä vuorovaikutusta Tulenheimo kuvasi näin:

”Joukkokurjuus ei ainoastaan ole maaperä, josta rikollisuus itse nousee, vaan myöskin se, joka aikaansaa rikoksen johtaen henkilökohtaiseen kurjistumiseen ja perinnölliseen ala-arvoisuuteen”.   

Keskustelu rikollisuuden syistä keskittyy nykyään periaatteessa samaan ympäristön, yksilön ja perinnöllisyyden monimutkaiseen vuorovaikutukseen kuin sata vuotta sitten, vaikka ”degeratsionista” ei enää puhuta. Esimerkiksi Janne Kivivuori on kriminologian nykyteoriat hienosti kokoavassa teoksessaan ”Rikollisuuden syyt” (2008) esittänyt mielenkiintoisen, mutta vaikeasti todennettavan väittämän yksilön ja ympäristön historiallisesti muuttuvasta suhteesta väkivallan selittämisessä. Hänen mukaansa on mahdollista, että sata vuotta sitten sosiaalis-taloudelliset rakennetekijät selittivät väkivaltaa laajemmin kuin modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ihmisten sosiaaliset lähtökohdat ovat tasa-arvoisemmat. Eli mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta, sitä enemmän yksilöiden väliset erot alttiudessa väkivaltaisuuteen korostuvat. Samaa tulkintaa ovat vieneet vielä pidemmälle ne hatarat spekulaatiot, joiden mukaan nykyiset erot väkivaltarikollisuuden tasossa Suomen eri osissa selittyisivät geneettisillä eroilla.

Ehdottomasti vakavasti otettavaa Tulenheimon pohdinnoissa on rikollisten henkilöhistoriasta kiinnostunut näkökulma, johon on toistaiseksi kiinnitetty historiantutkimuksessa verraten vähän huomiota. Suomessa tämänkaltaiseen taustatutkimukseen on hyvät edellytykset myös siksi, että vanhempien väestöhistoriallisten lähteiden saatavuus alkaa olla digitoinnin ansiosta mainio.

Väkivaltatutkimus on tavallisesti lähtenyt liikkeelle teosta ja teonpiirteistä, ja erityisen paljon ruutia on poltettu henkirikollisuuden tasonvaihteluiden selvittämiseen. Tutkimukseni perusaineistona on 1920-luvulla ns. Salmialan komitean oikeuslähteistä keräämästä aineistosta laadittu tietokanta, joka sisältää perustiedot vakaviin väkivaltarikoksiin vuosina 1904 -1913 syyllistyneistä (noin 1200 nimeä). Komitea perustettiin kieltolain aikana pohtimaan väkivaltarikollisuuden kasvun syitä, ja alkoholikysymys valtasi huomattavan osan keräyslomakkeiden tilasta ja komitean loppuraportin pohdinnoista. Tulenheimo oli pannut alulle tietojen keräyksen rikollisuudesta ja rikollisista Tampereella jo 1910-luvulla, ja Salmialan komitean keräyslomakkeiden kysymyksenasettelu perustui enemmän tai vähemmän suoraan Tulenheimon esittämille ideoille. Toisin sanoen keräyslomakkeet sisäänrakennettuna sisälsivät Tulenheimon peruskäsityksen rikollisuuden syistä: tutkimuksen oli selvitettävä, ”millainen yksityinen rikollinen on ruumiiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan ja kuinka yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat”.

Biologisen käänteen myllertämän modernin kriminologian sekä ympäristön ja yksilön vuorovaikutukseen keskittyneen historiantutkimuksen intressit tulevat lähelle Tulenheimon sata vuotta vanhaa kysymyksenasettelua. Esimerkiksi asianomaisten perhetausta, avioliittoisuus, koulutus ja sosiaalis-taloudellinen tilanne ovat tärkeitä muuttujia ja näiden tekijöiden vaikutus on nostettu keskeiseksi selittäjäksi myös väkivallan sivilisaatiohistorian tasolla, kuten Steven Pinkerin populaarista teoksesta käyty keskustelu osoittaa. Sata vuotta vanha teoria voi olla vanhentunut ja nykyään poliittisesti epäkorrekti, mutta vanhoja tutkimuksellisia ideoita voi kehittää edelleen ja hyvin tehdyn perustutkimuksen tuottama tieto säilyttää aina arvonsa.

Olli Matikainen

Kirjallisuutta:

  • Jaakkola, Risto, Veli Verkko. Moraalistatistikko ja Suomen ensimmäinen kriminologi. Helsinki 1986.
  • Kivivuori, Janne, Rikollisuuden syyt. Helsinki 2008.
  • Komiteamietintö 1931 numero 16. Tutkimus rikollisuuden lisääntymisen syistä.
  • Pinker, Steven, The Better Angels of our Nature. Why Violence has Declined (2011).
  • Tulenheimo, Antti, Rikostilastollisista yksityistutkielmista. Kaikuja Hämeestä VIII. Porvoo 1913.
Viimeksi muokattu 31.3.2015

Olli Matikainen

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi