15.11.2013

Terveyskansalaisuus: kuka kuuluu kansakuntaan, kuka pääsee palveluihin?

Maailman terveimmät lapset, neuvolalaitos ja terveyssisaret ovat osa terveydenhuollon kansallista menestystarinaa Suomessa. Tuberkuloosiparantolat on voitu tarpeettomina purkaa ja sydäntautikuolleisuus on kääntynyt laskuun. Kehityskertomus ei kuitenkaan ole särötön: sosiaaliset terveyserot ovat kasvaneet ja tuoreet kansainväliset vertailut osoittavat, että terveyspalvelujärjestelmä suosii hyvätuloisia.

Historiallisessa tarkastelussa nykykehitys erottuu selvänä käänteenä. Jo 1700-luvun puolivälissä Suomessa alettiin rakentaa julkisia terveyspalveluita ja 1920–1950-luvuilla kunnille asetettiin normit kätilöiden, kunnanlääkäreiden ja terveyssisarten palkkaamiseen sekä neuvoloiden ja sairaansijojen rakentamiseen. Nyt valtiollista ohjausta on purettu ja kun kunnat saavat itse päättää, miten palvelunsa järjestävät, alueelliset erot ovat lisääntyneet ja palveluverkko alkaa rapautua. Vaatimus maksuttomista terveyspalveluista esitettiin Suomessa 1900-luvun alussa ja se toteutui äitiys- ja lastenneuvoloissa jo 1940-luvulla ja terveyskeskuksissa 1980-luvun alussa. Vaikka tasa-arvo ja terveyserojen tasoittaminen on edelleen julkilausuttuna tavoitteena, lamavuosien käytännön toimet merkitsivät selvää irtiottoa ihanteesta: terveyskeskusmaksut palautettiin ja vain työterveyshuoltoon oikeutetut pääsevät ilmaiseksi hoitoon.

Terveyskansalaisuuden käsite avaa palvelujärjestelmän kehityksen tulkintaan näkökulman, joka nivoo yhteen terveyteen liittyvät oikeudet, velvollisuudet sekä niihin kytkeytyvän moraalisen ja sosiaalisen kudoksen. Kansainvälisestikin ottaen varhaisin perusteellinen analyysi käsitteestä on Ilpo Helénin ja Mikko Jauhon artikkeli Terveyskansalaisuus ja elämän politiikka (2003), jossa korostetaan terveyttä kansakuntaan kuulumisen määrittäjänä ja rakentajana.  Kärjistyneimmillään terveyden ja kansalaisuuden suhde näkyy etnisten vähemmistöjen tai laittomien maahanmuuttajien konkreettisina ulossulkemisina, mutta yhtä lailla valtaväestöön kuuluvia kansalaisia ryhmitellään terveisiin ja sairaisiin, tuottaviin ja rasitteena oleviin, kunnollisiin ja kunnottomiin. Samalla heidän terveyteen liittyvät oikeutensa ja velvollisuutensa määrittyvät eri tavoin. Jo se, että julkinen terveydenhuolto, yksityislääkärit ja työterveyshuolto tarjoavat hoitoonpääsyehdoiltaan ja asiakasmaksuiltaan erilaisia palveluita, kertoo erilaisten rinnakkaisten terveyskansalaisuuksien rakentumisesta.

T. H. Marshallin klassinen teoria korostaa kansalaisuuden eri osa-alueiden – yksityisoikeudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kansalaisuuden – yhteyttä ja keskinäistä riippuvuutta. Konkreettinen esimerkki terveyskansalaisuuden ja poliittisen kansalaisuuden yhteenkietoutumisesta on suomalainen vaalikeräystraditio. Kun suomalaiset vuonna 1907 saapuivat tasa-arvoisina, äänioikeutettuina kansalaisina vaaliuurnille, vaalihuoneistojen ympäristöt valjastettiin samalla terveyskasvatuksen näyttämöiksi ja kunnon kansalaisten odotettiin antavan roponsa kansalliskeräykseen keuhkotaudin vastustamiseksi.  Sairaudesta ja köyhyydestä muotoutui samalla poliittisen kansalaisuuden este, sillä sairaus oli yleisin köyhäinavun syy ja vakinainen köyhäinapu oli peruste äänioikeuden menettämiselle jopa 1950-luvulle asti.

Pekka Kuusi korosti 60-luvun sosiaalipolitiikka-teoksessaan, ettei köyhyys saanut olla esteenä lääkäriavun saannille: ”Varattomuuslappujen merkeissä ei kansamme hakeudu terveyttään hoitamaan. Siihen tarvitaan sairastamismenetysten yleistä tasaamista maassa”. Leila Suokas on kuvannut, kuinka sairausvakuutuslaki mullisti tuberkuloosin takia taloudellisiin vaikeuksiin joutuneen perheen arjen. Vielä 1950-luvulla – köyhäinapuun liittyvän häpeän takia – perheenisän sairauskuluihin jouduttiin pyytämään suvun, työkavereiden sekä urheiluseuran apua ja hoito oli pakko jättää kesken, mutta 1960-luvun lopulla parantolaan joutuminen ei järkyttänyt: ”oli lain suomaa sosiaaliturvaa ja sen mukana turvallisuuden tunnetta”. Anna Metteri sen sijaan kuvaa turvallisuuden tunteen murenemista ja  hyvinvointivaltion lupausten pettämistä tarkastellessaan kokemuksia nykyisestä palvelujärjestelmästä. Kuluttajuuteen kykenevät kansalaiset voivat valita palvelunsa ja perätä oikeuksiaan, mutta ne joilla ei ole varaa, voimia eikä taitoa, jäävät hoitojonoihin ja perusturvan ulkopuolelle.

Minna Harjula

 

Kirjallisuus:

Helén, Ilpo & Jauho, Mikko, Terveyskansalaisuus ja elämän politiikka. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.), Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus 2003, 13-32.

Kuusi, Pekka, 60-luvun sosiaalipolitiikka. WSOY 1961.

Metteri, Anna, Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Acta Universitatis Tamperensis 1778. Tampereen yliopisto 2012.

Suokas, Leila, Ihminen ihmisten joukossa? Kirjalliseen omaelämäkerta-aineistoon perustuva tutkimus vammaisuuden aiheuttamista elämänmuutoksista. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja M:83. Kansaneläkelaitos 1992.

 

Viimeksi muokattu 10.4.2015

Minna Harjula

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi