13.5.2016

Kenen kulttuuriperintö?

Sana kulttuuriperintö saattaa herättää useassa lukijassa pysähtyneen, kansalliseen yhtenäiskulttuuriin viittaavan mielleyhtymän. Vaikka nykypäivän kansalliset muistiorganisaatiot irtisanoutuvat yhtenäiskulttuurin pönkittämisestä, ajatus kansallisesta kulttuuriperinnöstä nivoutuu edelleen kiinteäksi osaksi kansallisen identiteetin rakentamisen projektia, kuten se on tehnyt 1800-luvulta lähtien. Kulttuuriperintö on tilallisen identiteettipolitiikan keskeinen väline, johon kuuluu ajatus omistajuudesta. Ajatusta kulttuuriperinnön ensisijaisesta ja rikkomattomasta kansallisesta omistusoikeudesta on kuitenkin viime vuosikymmeninä alettu haastaa ylhäältä päin, ylikansallisesta näkökulmasta.

Euroopan Unioni harjoittaa tällä hetkellä aktiivista kulttuuriperintöpolitiikkaa, jonka tavoitteena on vahvistaa yhteistä eurooppalaista arvoperustaa. Omissa tutkimuksissani olen tarkastellut Unescoa, jonka vuonna 1972 solmittu Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (maailmanperintösopimus) on tarjonnut kansainvälisesti tärkeimmän foorumin globaalin ja ylirajaisen kulttuuriperinnön pohdinnoille. Kuka omistaa maailmanperinnön? Tarjoaako maailmanperintö vaihtoehdon kansalliseen kulttuuriperintöön usein kytkeytyvälle nationalismille?

Unesco perustettiin vuonna 1945 osana toisen maailmansodan jälkeistä rauhanprojektia. Maailmanjärjestön peruskirjassa viitataan ”yleismaailmalliseen sivistysperintöön”, jonka tehtävänä on osaltaan myötävaikuttaa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Sama universalismi tuli osaksi myös maailmanperintösopimuksen tekstiä, jonka mukaan kansainvälisen yhteisön tulee yhdessä suojella ihmiskunnan perintöä. Toisaalta sopimuksen teksti on monitulkintainen ja jättää osin avoimeksi kysymyksen eri tasojen suhteista yhteisen perinnön suojelussa. Globaalin kulttuuriperintöyhteisön ja kansallisen suvereniteetin rajoja on maailmanperintösopimusta toteutettaessa koetellut muun muassa kysymys siitä, voiko maailmanperintökohteen julistaa uhanalaiseksi ilman kyseisen valtion suostumusta. Näin tehtiin ensimmäisen kerran Dubrovnikin vanhan kaupungin tapauksessa vuonna 1991 ja siitä on muodostunut vallitseva käytäntö eräiden valtioiden protesteista huolimatta. Symbolisesti latautuneet kansalliset monumentit, kuten Riian sotilashautausmaa (Brāļu kapi), on pyritty rajaamaan maailmanperintöluettelon ulkopuolelle.

Uudenlaisia glokaaleja yhteyksiä muodostuu paikallisten toimijoiden ottaessa suoraan yhteyttä Unescoon, ohi kansallisvaltion tason, kun nämä kokevat maailmanperintönsä olevan vaarassa. Eräs esimerkki on vuonna 2001 maailmanperintöluetteloon liitetty Wienin historiallinen keskusta, jonka läheisyyteen suunniteltua pilvenpiirtäjähanketta monet pitivät uhkana maailmanperintöarvolle. Hanke suunniteltiin uudelleen paikallisten ryhmien lobbauksen tuloksena ja maailmanperintökomitean vaatimuksesta.

Toisaalta ajatus kulttuuriperinnön kansallisesta omistajuudesta on säilynyt vahvana myös maailmanperinnön viitekehyksessä. Laatimissaan nimitysasiakirjoissa valtiot usein rakentavat maailmanperintöä viittauksilla kansallisiin sankareihin ja kansallisen yhtenäisyyden ja lineaarisen kehityksen kertomuksiin. Jopa pohjoismaisessa maailmanperintöyhteistyössä, jonka keskeisenä tavoitteena on ollut harmonisoida pohjoismaisia kohde-esityksiä, kansallinen tulkintakehikko on säilyttänyt asemansa: esityksiä maailmanperintöluetteloon tehdään yhä myös kansallisin painotuksin ja kansallisia erityispiirteitä korostaen.

Kulttuuriperintöön liittyvien eri tasojen ei tarvitse olla keskenään ristiriidassa, vaan ne voivat olla toisiaan täydentäviä. Ongelmia ilmenee, kun kansallinen kulttuuriperintö sulkee ulkopuolelleen. Koska yksin valtiot saavat esittää kohteita maailmanperintöluetteloon, vähemmistökulttuureihin liittyvät perinnön paikat jäävät usein marginaaliin. Kansallisen kulttuuriperinnön pysähtynyttä kuvaa on kuitenkin onneksi mahdollista haastaa myös sisältäpäin – määrittelemällä kansakuntaan kuuluvien joukko mahdollisimman avarasti ja kartoittamalla heille merkityksellisiä paikkoja osaksi yhteistä perintöämme.

Teksti: Tanja Vahtikari, FT, Tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

Viimeksi muokattu 13.5.2016

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi