2.12.2015

Joulupidot Kissankulmassa ja inhimillisen vanhustyön haaste

”Et taida tietääkään mikä on vaivaistalo, ja siitä saat olla iloinen.”

Näin totesi kirjailija Astrid Lindgren (1966) nuorille lukijoilleen kertomuksessa, jossa Vaahteramäen Eemeli-poika järjesti kotonaan Kissankulmassa joulupidot vaivaistalon asukkaille. Lindgren oletti, että 1960-luvun ruotsalaislapset eivät olleet selvillä siitä, millaista varattomien vanhusten elämä oli ollut 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Niinpä hän selosti, että vaivaistalo oli ”pieni tupa täynnä köyhiä, raihnaita vanhuksia, jotka asuivat sikin sokin keskellä likaa, täitä, nälkää ja kurjuutta”.

Vaahteramäen vaivaistaloa hallitsi Komentooraksi kutsuttu eukko, joka oli itsekin vaivainen. Hän oli talon asukkaista ”suurin ja vahvin ja äkäisin”, joten hänet oli määrätty komentamaan muita vaivaisia. Kertomuksessa Komentooran mielivaltaisuus näyttäytyy erityisesti kohtauksessa, jossa tämä raivostuu huomatessaan yhden makkaranpätkän puuttuvan Kissankulmasta lähetetystä jouluruokakorista. Komentoora uhkaa järjestää vaivaisille jouluaaton ”jota Jumalan enkelitkin itkevät”, mikäli ruokavaras ei tunnusta tekoaan. Kun syyllistä ei löydy, Komentoora toteuttaa uhkauksensa ja pistelee yksin poskeensa vaivaistaloon lahjoitetut jouluruuat sillä aikaa kun muut syövät itkusilmin pelkkää suolasilliä. Hieman myöhemmin hän lukitsee vaivaiset tupaan ja kiirehtii itse kuokkavieraaksi naapurikylässä oleviin kesteihin.

Vaikka Astrid Lindgrenin Eemeli-kertomuksissa ei mainita vuosilukuja, on pääteltävissä, että ne kuvaavat eteläruotsalaisen maalaisyhteisön elämää 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Lindgren antaa ymmärtää, että tässä kontekstissa Vaahteramäen vaivaistalo tuskin oli ”muita pahempi”. Historiantutkija havahtuu kuitenkin huomaamaan, että Vaahteramäen vaivaistalon kaltainen järjestely olisi Suomessa ollut takapajuinen. Siinä missä Vaahteramäen vaivaistalo oli kuin mikä tahansa köyhä tupa, suomalainen vaivaistalo oli laitos, jossa kiteytyivät viranomaisten käsitykset ajanmukaisesta vaivaishoidosta.

Suomalaisissa vaivaistaloissa hoidokit pyrittiin jaottelemaan eri huoneisiin sukupuolen, terveydentilan ja siveellisen kunnon mukaan. Vaivaistalojen rakentamista varten oli olemassa mallipiirustuksia, joissa jaottelun tarve oli otettu huomioon. Asuinhuoneiden seinien kolot rapattiin umpeen ja seinät maalattiin öljymaalilla, jotta syöpäläiset eivät pesiytyisi vuorauksiin. Kalusteina suosittiin rautasänkyjä, jotka oli helppo pitää puhtaina. Hoidokkien henkilökohtaisille tavaroille varattiin omat säilytyspaikat. Laitoksissa oli käytössä ruokajärjestys, joka ainakin periaatteessa toi ruokailuun ennustettavuutta ja takasi hoidokeille säännölliset ruoka-ajat.

Ruotsin ja Suomen väliset erot johtuivat pääosin siitä, että Ruotsissa valtio ei kontrolloinut kuntien vaivaishoitoa samalla tavalla kuin Suomessa. Vuonna 1889 Suomessa perustettiin vaivaishoidontarkastajan virka, ensimmäisenä maana Pohjois-Euroopassa. Yksi tarkastajan tehtävistä oli valvoa, että kuntien köyhäinhoitolaitoksissa noudatettiin voimassa olevia vaivais- ja terveydenhuoltoasetuksia. Mikäli rikkomuksia ilmeni, tarkastaja ilmoitti niistä kyseisen läänin kuvernöörille, joka päätti kuntaa kohtaavista sanktioista. Vaivaishoidontarkastajan harjoittama ohjailu ja valvonta rajoittivat merkittävästi kuntien itsemääräämisoikeutta.

Tarkastajan viran perustaminen tarjosi lisäksi köyhille uuden tahon, jolle oli mahdollista valittaa esimerkiksi epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Panu Pulma (1995) onkin todennut osuvasti, että vaivaishoidontarkastajan viran perustamisen myötä valtio ryhtyi vaivaisten asianajajaksi. Voidaan olettaa, että mikäli tilanne olisi suomalaisessa vaivaistalossa päässyt sellaiseksi kuin Vaahteramäellä, hoidokit olisivat oitis kannelleet siitä vaivaishoidontarkastajalle. Ruotsissa tällaista mahdollisuutta ei ollut, sillä tarkastajan virka perustettiin siellä vasta vuonna 1918.

Vaivaishoidontarkastuksen aloittamisen myötä suomalaiset komentoorat jäivät historiaan. Ensimmäisenä tarkastajana toiminut G. A. Helsingius otti tavoitteekseen vaivaistalon johtajan toimen kehittämisen ja kieltäytyi puoltamasta virkoihin epäpäteviä henkilöitä. Tarkastajan mukaan vaivaistalon hoidokki ei missään tapauksessa voinut toimia laitoksen johtajana vaan toimi oli annettava täysivaltaiselle henkilölle, joka oli kouluttautunut tehtäväänsä opiskelemalla muun muassa taloudenhoitoa, sairaan- ja mielisairaanhoitoa sekä kirjanpitoa.

Tarkastaja Helsingius tuli siihen tulokseen, että paras vaivaistalon johtaja oli sivistynyt, naimaton nainen, joka saattoi valjastaa koko luontaisen äidin- ja emännänkutsumuksensa vaivaishoidon palvelukseen. Johtajan toimen ammatillistuminen merkitsi samalla sen naisvaltaistumista: jo 1890-luvun puolivälissä suurimmassa osassa vaivaistaloja oli naisjohtaja.  Vaivaistalon johtajan työstä tuli yksi ensimmäisistä julkisen sektorin naisvaltaisista palveluammateista.

Elämä vaivaistalossa oli elämää laitoksessa. Vaikka vaivaistalo olisi ollut siisti ja hyvin järjestetty, hoidokkien ei ollut helppo sopeutua ajatukseen itsemääräämisoikeutensa menettämisestä. Tunne oman elämän hallinnasta järkkyi, kun pienetkin asiat olivat luvanvaraisia: laitoksesta ei saanut poistua ilman lupaa, vieraita ei saanut vastaanottaa ilman lupaa, ja yleensä jopa kahvin keittäminen kiellettiin, vaikka hoidokeilla olisi ollut tykötarpeet omasta takaa. Samanlaisena toistuva päiväjärjestys teki hoidokkien elämästä ennalta-arvattavaa ja usein myös yksitoikkoista.

Se, miten hyvin hoidokit sopeutuivat laitosympäristöön, riippui viime kädessä vaivaistalon johtajasta. Johtajalla oli hoidokkeihin nähden kyseenalaistamaton auktoriteettiasema, mutta sitä oli mahdollista käyttää monin eri tavoin. Mikäli johtaja oli Komentooran kaltainen hirmuhallitsija, vaivaistalo edusti hoidokeille ankeaa pakkovaltaa. Jos taas johtaja ymmärsi ottaa vaarin tarkastaja Helsingiuksen kehotuksesta, jonka mukaan johtaja oli ”hoidokkien ystävä”, hoidokkien arki pysyi mielekkäänä laitoselämän erityispiirteistä huolimatta.

Avainasemassa oli se, että vaivaistalon johtaja kohtasi hoidokit ihmisinä. Hyvä johtaja salli hoidokeille liikkumavaraa niin läheisten tapaamisen kuin kahvin keittämisenkin suhteen mikäli se ei aiheuttanut järjestyshäiriöitä. Työnsä lomassa johtaja löysi aikaa keskustellakseen hoidokkien kanssa ja kuunnellakseen, mitä heillä oli sydämellään. Olipa myös mallikelpoisia johtajia, jotka ilahduttivat hoidokkeja tilaamalla laitokseen sanomalehden, jota luettiin ääneen, tai panemalla toimeen keräyksen, jonka tuotolla vaivaistaloon hankittiin urkuharmoni. Johtajan järjestämä joulujuhla lauluineen ja pienine lahjoineen ilahdutti varmasti hoidokkien mieltä.

Astrid Lindgrenin kertomus vetoaa lukijoihin ehkä juuri siksi, että myös Eemeli näkee vaivaistalon asukkaat ihmisinä. Hän onnistuu harhauttamaan Komentooraa ja salakuljettaa muut asukkaat Kissankulmaan. Siellä vaivaiset syövät yltäkylläisen jouluaterian, joka saa heidät puhkeamaan ilon kyyneliin. Paluumatkalla on tarjolla harvinaista hupia, sillä takaisin vaivaistalolle lasketellaan suuren vesikelkan kyydissä. ”Ja vaivaiset kiljuivat riemusta”, kertoja selostaa ja lisää sitten paljonpuhuvasti: ”sillä siitä oli aikaa kun he olivat laskeneet kelkalla mäkeä.”

Kertomuksessa pilkahtaa myös lupaus valoisammasta tulevaisuudesta: aikuisena Eemelistä tulisi kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja hän pitäisi huolen siitä, että Vaahteramäen vanhuksilla olisi paremmat oltavat. Lukijalle annetaan siis lupa ajatella helpottuneena, että uusi aika tarkoittaisi vanhusten inhimillisempää kohtelua. Sopii kysyä, elämmekö nyt sellaista aikaa?

Johanna Annola

 

Kirjallisuutta:

Astrid Lindgren (1972) Eemelin uudet metkut. Helsinki: WSOY. Ruotsinkielinen alkuteos Nya hyss av Emil i Lönneberga ilmestyi 1966.

Panu Pulma (1995) ”Valtio, vaivaiset ja kuntien itsehallinto: Gustaf Adolf Helsingius valtion ja kuntien välisen suhteen muokkajana”. Teoksessa Seppo Tiihonen (toim.) Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkimuksia. Helsinki: Painatuskeskus, 99–125.

Johanna Annola (2013) ”Valtiovalta köyhäintalon johtajan ammatin rakentajana”. Janus – sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti 3 (21), 192–205.  (URL: http://ojs.tsv.fi/index.php/janus/article/view/50700/15403)

 

Viimeksi muokattu 5.1.2016

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi