9.12.2014

Huono elämä – hyvä kuolema, vai hyvä elämä – huono kuolema

Sveitsiläinen väestöhistorioitsija Arthur Erwin Imhof pohti vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan Die verlorenen Welten: Alltagsbewältigung durch unsere Vorfahren sitä, mitä usko ikuiseen elämään merkitsi entisajan agraariyhteisön ihmisille ja mitä tämän uskon puuttuminen tarkoittaa nykyihmiselle. Imhofin mukaan esi-isämme saattoivat elää ja kuolla luottaen lujasti siihen, että ”hyvä” toteutuu tuon puoleisessa elämässä. Vaikka useimmille maallinen elämä oli yhtä kärsimystä, ikuinen, autuas olotila korvasi kaiken. He olivat paremmassa asemassa kuin me nykyihmiset, joille kaikki päättyy kuolemaan. Moderni ihminen haluaa hyvän elämän tässä ja nyt. Kuoleman jälkeen on ”ei mitään”. Ainakaan siitä, että siellä jotain olisi, ei ole riittävästi takeita. Kärsimys on vain kärsimystä eikä se pyhitä mitään.

Imhof on saanut paljon kritiikkiä näistä ajatuksistaan. On totta, että kukapa 1600- ja 1700-luvun ihmisen tunteita ja pelkoja niin tarkkaan tiennee eikä myöskään nykyihmisen ”tässä se kaikki vain on” -asenne ole kaikkien jakama. Esimerkiksi ennen aikaan pappikin saattoi epäillä Jumalan olemassa oloa kaiken 1860-luvun kärsimyksen keskellä, kuten Hannu Suni mainiossa uudessa kirjassaan osoittaa. Ja toisaalta, tänään, jos Jumalaa voisi äänestää, enemmistö nykyihmisistä näin tekisi – ainakin varmuuden vuoksi. Jako entiseen syvään uskonnollisuuteen ja nykyihmisen ateismiin on liian yksinkertaistava ja jyrkkä. Yleinen sekularisaatio on ollut eräs tärkeimpiä viimeisten vuosisatojen mentaalisia mullistuksia, mutta onko sekään syvällisesti muuttanut hyvän elämän sisältöä. Ennen asia on käsitetty konkreettisesti, nyt enemmän abstraktisti. Ajattelutapojen ero ei ehkä loppujen lopuksi ole suuri.

”Hyvällä elämällä” on kaksoismerkitys.  Se merkitsee toisaalta nuhteetonta, uskonnolliset normit täyttävää elämää, mutta se on myös helppoa, onnellista, autuasta, täyttä elämää. Kumpaa näistä tarkoitetaan, näyttää olevan sukupolvikysymys. Ajattelutavoissa hyvästä elämästä on nähtävissä selvä painopiste-ero. Ennen sotia syntynyt sukupolvi tapaa jäsentää omaa elämäänsä luterilaisen nuhteettoman elämänkäsityksen kautta. Puritaaninen, työntäyteinen, esivallalle lojaalinen, Jumalalle kuuliainen sekä perheelle uskollinen, raitis elämä on hyvän mitta. Se on tyypillisesti agraarisen yhteiskunnan arvoista ja todellisuudesta kumpuava käsitys, joka oli erittäin vahva vielä 1940-luvun Suomessa. Se takautuu aikaan, jolloin useimmille ihmisille elämä oli raadantaa lapsesta hautaan, jokapäiväistä nälkää ja kärsimystä, valotonta ja vaarallista vaellusta arjen ankeudessa. Sen palkintona oli ikuinen hyvä elämä, kuten Ruut Veenhoven kirjoittaa (2005). Hän myös väittää, että entisajan agraariyhteisössä oli molemmat hyvän elämän mallit nähtävissä. Ohut yläluokka eli joutilasta, helppoa, näennäisen turhaa elämää. Se oli esikuva, johon rahvas raadannallaan pyrki, johon uskoi kuoleman jälkeen pääsevänsä.  

Seuraavat sukupolvet näkivät asiat toisin. Suuret ikäluokat, ne, joiden toinen jalka on lehmänlannassa ja toinen kurkottaa asvalttiin, ajattelevat eri tavalla. Having, loving, being on sanakolmikko, joka luotiin 1970-luvulla ilmaisemaan sitä, mitä hyvinvointivaltio voi asukkailleen tarjota: vaurautta, terveyttä, turvallisuutta, hyväksyntää, rakkautta, vaikuttamista ja demokratiaa. Näistä tuli hyvän elämän mitta ja määre. Vaikka varsinkin lännen uusliberalistit näkevät pohjoismaisen mallimme vähintäänkin paholaisen juonena, kansalaiset uskovat asiaan lujasti ja monet muutkin tahot ja nousevat voimat, esimerkiksi Aasia, ovat kiinnostuneita seuraamaan perässä.

Hyvinvointivaltio on meille miltei pyhä instituutio.  Se tuo elämään niitä onnen aineksia, joiden aiemmin uskottiin kuuluvan vain tuonpuoleiseen elämään.  Sen mukaisesti puritaaninen uhrautuminen ei kuulu nykyihmisen elämään.  Työ ei ole enää kaiken arvon mitta ja määre. Kärsimys ei tee ketään autuaaksi. Yhteiskunnalta voidaan edellyttää, odottaa ja vaatia. Yksilönä ihminen on tasavertainen esivaltansa edessä. Suurille ikäluokille tämän ”onnen maa” -ajattelutavan ikuistaminen on ollut tärkeä tehtävä.

Ajattelevatko sittemmin tulleet ja tulossa olevat ikäluokat samalla tavalla? Koko sosiologinen kirjallisuus luo mörköjä seinälle. Tämän onnen maan taloudelliset ja poliittiset edellytykset ovat kuluneet loppuun eikä tulevaisuuden järjestys ole vielä muotoutunut. Suuret rakenteelliset muutokset ja uusi maailmanjärjestys murtavat Zygmunt Baumanin ja Ulrich Beckin mukaan vanhat elämisen mallit. Oli miten oli, on selvää, että nuoret joutuvat kiinnittymään maailmaan, joka ei millään tavoin ole enää sama kuin heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa luoman ympäristön kaltainen (Wyn & White 2004). Olisi kiinnostava tietää, miten nämä mahdollisen uuden ja tavoiteltavan ”hyvän elämän” rakennuspalikat muotoutuvat, tai missä niitä tehdään.  Mitä ovat ne kentät, joissa uuden elämisen malleja tuotetaan, neuvotellaan ja niistä kiistellään?

Perheen ruokapöytä on historiallisesti ollut se paikka, jossa eri sukupolvet, biologiset ja sosiaaliset kohtaavat toisensa. Se on ollut tila, jossa menneiden sukupolvien arvoja on enemmän tai vähemmän onnistuneesti pyritty siirtämään jälkipolville. Se on ollut myös paikka, jossa sosiaalisten sukupolvien uudet vaikutteet on nostettu pöydälle neuvoteltaviksi. Eri sukupolvien risteämispaikkana se on ollut ja on edelleen tärkeä tutkimuskohde (Burnett 2012). Sen rinnalle on kuitenkin noussut muitakin kenttiä ja perheen pöytä on saanut metaforisia merkityksiä. Erilliskulttuurit, instituutiot, organisaatiot, sosiaaliset liikkeet ja sosiaalinen media haastavat kodin rajat ja ruokapöydän tärkeän funktion.    

Lisääkö kasvava yhteiskunnallinen eriarvoistuminen myös uusia ”hyvän elämän” malleja? Monet aiempien polvien ”hyvinä” pitämät arvot näyttäisivät saavan nuoremmilla uusia sisältöjä. Kun työ ei ole enää varmaa eikä sen saamiseen voi luottaa, se muuttuu välineelliseksi arvoksi. Instituutioiden sijaan tukea haetaan ystävistä, lähipiiristä, erilliskulttuureista ja sosiaalisista liikkeistä. Voimme kysyä, tuleeko ”tuonpuoleinen” nousemaan jakautuvan maailman myötä uudeksi tavoiteltavaksi todellisuusodotukseksi?

Akatemiatutkija Antti Häkkinen

Viimeksi muokattu 31.3.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi