3.11.2016

Historiantutkijan valta ja vastuu

Historiantutkimuksen ja muun yhteiskuntatutkimuksen rajoja on joskus vaikea vetää, eikä rajankäynti aina ole edes tarpeen. Kun historiantutkijat tarttuvat aiheisiin, joista yhteiskunnassa puhutaan, julkaistu tutkimus väistämättä osallistuu ajankohtaisiin keskusteluihin. Itselleni oli näkökulmia avartavaa johtaa selvitystyötä, joka kartoitti lastensuojelun sijaishuollon epäkohtia ja lasten kaltoinkohtelua Suomessa vuosina 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön aloitteesta käynnistetyn selvityksen toteutti Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen monitieteinen tutkimusryhmä, johon kuului historian, etnologian ja sosiaalityön tutkijoita.

Tutkimusryhmänä saimme käsiimme ylhäältä alas määritellyn, hallinnon ja lastensuojelun kehittämiseen tähtäävän hankkeen, joka tuli toteuttaa aidon tieteellisen tutkimuksen hengessä, tieteellisiä käytäntöjä noudattaen. Käytän tässä kirjoituksessa lastensuojelun menneisyyshanketta esimerkkinä, jonka avulla pohdin, minkälaisessa maastossa liikutaan, kun erilaisia tiedonintressejä ja selvitystyön tutkimuksellisia tavoitteita yritetään yhdistää. Kyse on paitsi selvitystyön ja tieteellisen tutkimuksen suhteesta myös historiantutkimuksen ja nykyisen suhteesta. Väitän, että selvitystyön voi tehdä tutkimuksena, joka vie tieteellistä perustutkimusta eteenpäin ja avaa sille uusia kysymyksenasetteluja. Tämä edellyttää kuitenkin sekä työn tilaajalta että sen tekijöiltä ymmärrystä ehtojen erilaisuudesta.

Tehtävänämme oli tutkia suomalaisen lastensuojelun epäonnistumisia tekemällä aiheesta noin 300 haastattelua. Selvitystyön keskittyminen vääryyksiin ja epäonnistumisiin rajasi lastensuojelun onnistumiset tutkimuksen ulkopuolelle. Lähtökohtana oli sinänsä perusteltu oletus, että lastensuojelu ei ole aina kyennyt takaamaan turvallista lapsuutta sijaishuoltoon sijoittamilleen lapsille. Asetetun tehtävän mukaisesti hankkeemme loi kuvaa suomalaisen lastensuojelun sijaishuollossa vuoden 1936 lastensuojelulain voimassaoloaikana koetuista epäkohdista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta. Lisäksi jouduimme pohtimaan, oliko kaltoinkohtelua kokeneilla lapsilla tai sitä havainneilla aikuisilla keinoja tuoda ongelmia ilmi tai korjata epäkohtia.

Hankkeesta rakentui näköalapaikka sekä menneisyyden epäkohtiin että niiden kohtaamiseen nyky-yhteiskunnassa. Lasten kokeman kaltoinkohtelun, väkivallan ja hyväksikäytön selvittäminen merkitsi aiheeltaan tavanomaista rankempaa yliopistollista tutkimushanketta, joka pakotti meidät miettimään yhteiskunnallista relevanssia korostavan, monin tavoin arkaluontoisen tilaustyön ehtoja. Lasten kipeiden kokemusten selvittäminen, vaikka jälkikäteenkin, asettaa tutkijat vaikeiden tutkimuseettisten kysymysten eteen.

Selvitystyölle oli sosiaali- ja terveysministeriössä määritelty kolme tehtävää. Meidän piti ensinnäkin tuottaa tietoa lasten kaltoinkohtelusta (tiedollinen tehtävä). Lapsuuden ja lastensuojelun historiasta on niukasti tutkimusta; lastensuojelun epäkohdista tietoa on vielä vähemmän. Toinen tehtävä oli vääryyksien tunnistaminen ja tunnustaminen (moraalinen tehtävä). Lasten kaltoinkohtelu, väkivalta ja hyväksikäyttö pitää tunnistaa ja sen kohteeksi joutuneilla on oikeus tulla itse kuulluiksi ja saada vahvistus sille, että heidän kokemansa vääryydet eivät olleet eivätkä ole hyväksyttäviä. Kolmas oli pyrkimys kehittää lastensuojelua (kehittämistehtävä). Selvityksen avulla on tarkoitus luoda rakenteita ja käytäntöjä, jotka estävät väkivaltaa ja kaltoinkohtelua nykyisessä ja tulevassa sijaishuollossa.

Kehittämistehtävään liittyvä toivomus tiedon tuottamisesta muutostyötä varten oli hankkeessa tavoite, jota omaehtoiseen historiantutkimukseen tottuneena pidän sekä innostavana että epäilyksiä herättävänä. Jos tutkimuksen tilaaja haluaa todella käyttää menneisyysselvityksen tuloksia hyväkseen, historiantutkimuksen vastuu ja valta kasvavat. Oletus tietenkin on, että yhteiskuntatutkijat tekevät aina työnsä hyvin, mutta hankkeelle eksplikoitu tavoite tiedon tuottamisesta muutostyön välineeksi korostaa huolellisesti tehdyn tutkimustyön merkitystä entisestään. Se antaa tutkijaryhmälle mahdollisuuden osoittaa epäkohtia ja argumentoida niiden korjaamisen puolesta. Samaan aikaan on kuitenkin pakko esittää kriittisiä kysymyksiä kauniisti muotoiltujen tavoitteiden aitoudesta.

Selvitystä varten tutkimusryhmämme teki noin 300 vapaaehtoisuuteen perustuvaa laadullista haastattelua. Tämä on laadullisen tutkimuksen maailmassa poikkeuksellisen suuri haastattelumäärä. Ruotsin esimerkistä viisastuneina suomalaisen selvitystyön suunnitelmaan kuului myös aineiston litterointi ja sijoittaminen haastateltujen luvalla Tietoarkistoon tulevan tutkimuksen käyttöön. Tässä selvitystyö palvelee akateemista tutkimusta konkreettisella ja merkittävällä tavalla. Harvassa akatemiahankkeessa tai muussakaan tutkimushankkeessa on mahdollista matkustaa maata etelästä pohjoiseen ja idästä länteen tekemässä tunnista neljään, viiteen tuntiin kestäviä haastatteluja näin suuren haastateltavien joukon kanssa. Kun tähän vielä yhdistää hankkeen tutkijoiden tekemän asiakirjojen, ammattilehtien ja muiden kirjallisten lähteiden kartoittamisen, voidaan puhua hyvin merkittävästä tiedontuottamisesta.

Monitieteinen historiantutkimus, jota selvitystyössä tehtiin, voi toimia yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena tai sen haastajana. Tutkimuksemme paljasti monenlaista lasten kaltoinkohtelua ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, joka saattoi olla hyvinkin raakaa. Lapsiin kohdistui rakenteellista, ruumiillista, henkistä ja seksuaalista väkivalta. Lapset olivat erityisen turvattomia, jos heillä ei ollut ketään, joka olisi heitä puolustanut, ja moniin heistä kaltoinkohtelu jätti elinikäisiä arpia. Itsetunto- ja ihmissuhdeongelmat sekä huoli omasta vanhemmuudesta varjostivat monien aikuisikää. Haastatteluihin osallistuneet naiset ja miehet ovat miettineet kokemuksiaan tarkasti. He toivoivat, ettei kenenkään lapsen pidä joutua kokemaan sitä, mitä haastateltavat olivat omassa lapsuudessaan kokeneet. Muutamat sanoivat kertoneensa elämästään sen toivossa, että lapsia osattaisiin nyt ja tulevaisuudessa kohdella paremmin.

Tutkijoina halusimme tehdä oikeutta haastattelemillemme ihmisille tarjoamalla heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Kun selvitystyön raportista järjestettiin haastatteluille oma julkistamistilaisuus, vilkkaassa keskustelussa nousi esiin neljä pääasiallista toivetta. Toive lastensuojelun kehittämisestä oli vahva: ettei menneitä virheitä toistettaisi. Toinen toivomus koski vertaistukea. Moni on kantanut taakkaansa yksin ja toivoi vertaistukea taakan jakamiseen. Kolmas toive koski julkisen anteeksipyynnön esittämistä. Valtiolta toivottiin julkista anteeksipyyntöä samaan tapaan kuin joissain muissa maissa on toimittu. Neljänneksi toivottiin kärsimysten hyvittämistä vahingonkorvauksia maksamalla. Lisäksi korostettiin, että pelkkä anteeksipyyntö ei riitä, jos siihen ei liity sitoutumista lastensuojelun virheiden korjaamiseen tai koettujen vääryyksien aineelliseen hyvittämiseen.

Historiantutkijan näkökulmasta lastensuojelun menneisyyshanke oli mahdollisuus tutustua valtiovallan pyrkimyksiin kerätä tutkittua tietoa ja käyttää sitä kehitystyössä. Lasten kaltoinkohtelun selvitykset ja tutkimukset ovat 1990-luvulta lähtien synnyttäneet vahvan kansainvälisen tiedeyhteisön, jossa tutkijat, lastensuojelujärjestöjen edustajat, sijaishuoltoa kokeneiden järjestöt ja lastensuojelun johtavat viranhaltijat seuraavat eri maissa tehtyjä ratkaisuja tarkasti ja vertaavat eri maiden lapsipoliittisia ratkaisuja. Tässä kansainvälisessä tiedeyhteisössä lastensuojelun menneisyysselvitykset ovat tuottaneet jatkotutkimuksia ja tutkimushankkeita, joissa selvitysten esiin nostamia ilmiöitä on otettu tarkemman tutkimuksen kohteeksi. Suomessakin lastensuojelun menneisyysselvitys avasi uuden monitieteisen tutkimuskentän, johon eri tieteenalojen piirissä – yhdessä ja erikseen – ollaan tarttumassa. Sosiaali- ja terveysministeriössä oli lastensuojelun menneisyyshanketta osattu valmistella huolellisesti. Tilaajan ymmärrys tutkimustyön tarpeesta ja tarpeista antoi selvitystyön toteuttajille mahdollisuuden tehdä työnsä asiallisesti.

Pirjo Markkola

Kuvat: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto ja Pond5.com

 

Viimeksi muokattu 21.11.2016

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi