16.1.2018

Historia ei lopukaan

Tämä kirjoitus on tämän blogisarjan viimeinen, koska yhteiskunnan historian huippuyksikkö, jonka jäsenet ovat tätä kirjoittaneet, päättyi vuoden 2017 lopussa. Mutta historia ei lopu, vai loppuuko?

Historian lopusta tuli suosittu hokema vuonna 1989, kun Francis Fukuyama julkaisi esseensä The End of History, jossa näki läntisen demokratian tehneen historiallinen tehtävänsä ja edessä olisi jopa poliittisen ikävästymisen aika. Artikkelin saavuttaman metelin seurauksena syntyi monta kirjaa uutta kirjaa, joilla on myös komeat nimet: The End of History and the Last Man (1992), Our Post-Human Future  (2002) ja Political Order and Political Decay (2014). Miehestä tuli suosittu ja haukuttu, mutta ei siksi että hän olisi hyvä tai huono tutkija, vaan siksi että hänen teesinsä olivat hyvää poliittista polttoainetta. Varsinkin kun teemana on koko ajan ollut se, mikä on Yhdysvaltojen paikka maailmanpolitiikassa: onko tämä suurvalta arvoineen yhteinen pelastus vai yhteinen tuho. Myös päähenkilön kannat ovat vaihdelleet tässä asiassa. Nyt kun maan presidentti laittaa maailmaa ripeäasti uuteen järjestykseen, Fukuyama toivoo, että kansalaisyhteiskunta kestäisi tämänkin historian kokeen. 

Pienen maan asukasta maailmanhistorialliset visiot pelottavat. Mieleen hiipii epäilys että haarukka on liian iso ja että yksityiskohtia ei ole ehkä mietitty. Harvalla on voimia toteuttaa visioitaan mutta silloin kun on, tulos on aina katastrofi – kunnes joku keksii uuden ison idean. Kun maapallo nyt tuntuu käyvän ahtaaksi tai rahalle ei ole muuta käyttöä, suunnitellaan turistimatkoja Kuuhun ja siirtokuntia Marsiin. Historiantutkimus olisi halvempaa ja antaisi enemmän eväitä tulevaisuuteen. Mennyt nimittäin paljastaa, että emme olekaan niin ainutlaatuisessa tilanteessa kuin usein kuvittelemme, eikä ratkaisu ole välttämättä niin ihmeellinen. Yleensä kannattaa ottaa järki käteen ja miettiä mitähän tästä oikeasti seuraa. Jos mittakaava on liian suuri, kannattaa miettiä mitähän tästä seuraa minun tai jonkun muun arkielämässä ja mikä siinä muuttuu – jos muuttuu. Menneet muutokset tarjoavat hyvän perspektiivin siihen, miten pitkälle voi nähdä ja varsinkin miten väärin voi nähdä.

Kun aloitimme tätä sarjaa, kirjoitin otsikolla Miten pitkä historia on? Ihmettelin siinä miksi ihmisillä on taipumus etsiä ilmiöiden ja omia juuriaan mahdollisimman kaukaa, vaikka pitäisi nähdä, että pitkä historia on enemmänkin fiktiota kuin faktaa. Vastasin itse, että jatkuvuus on kai rakennettu ihmisen päähän, koska sitähän tässä on pakko tavoitella. Niinpä. Juuri siksi haluamme uskoa suuriin ajatuksiin, koska ne kertovat yksinkertaisesti ja selvästi mistä tullaan ja minne mennään. Samalla hallitaan arjen ongelmat, mukamas.

Tarinan opetus olkoon se, että se on tarina, esimerkiksi tarina historian alusta ja lopusta. Uskallan sanoa, että kun tämän tajuaa, tajuaa vähän historiaa ja virheet saattavat vähentyä.

Pertti Haapala on historian professori Tampereen yliopistossa ja Yhteiskunnan historian huippuyksikön johtaja (2012-2017).

 

Kuva: Suomen tiedeakatemia ja Pond5.com

Viimeksi muokattu 18.1.2018

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi