20.4.2015

Eläkeikä, rakenteet ja iso historia

”Olisihan tuo mukavaa, jos pääsisi eläkkeelle, oltua 10 vuotta vaivaistalossa”.

Näin lausui Tampereen työväenyhdistystä edustanut Seth Heikkilä kuuluisassa sosiaalidemokraattien Forssan puoluekokouksessa vuonna 1903. Kokouksessa eläkeikää käsitellyt valiokunta esitti 60 vuoden ikää. Se ei kuitenkaan puoluekokouksen enemmistölle kelvannut. Ajalle tavallisen huutoäänestyksen jälkeen päädyttiin vaatimaan 55 vuoden eläkeikää.

Eläkeikää koskenut keskustelu ja erimielisyydet ovat jatkuneet yli sadan vuoden ajan. Viimeksi se nähtiin syksyllä 2014, kun työmarkkinajärjestöt sopivat eläkeuudistuksesta. Monien muiden uudistusten lisäksi siinä päätettiin vanhuuseläkkeen alaikärajan nostosta asteittain 65 vuoteen. Herää kysymys, ottaako uudistus riittävästi huomioon ammattien ja yksilöiden välisiä eroja? Toisaalta 65 vuotta ei ole mikään uutuus eikä historiallisesti tai kansainvälisesti vertaillen korkea ikä.

Vuonna 1908 mietintönsä jättänyt niin sanottu invaliditeettivakuutuskomitea esitti nimenomaan 65 vuoden ikää, ja se oli myös vanhuuseläkkeen alaikäraja niin vuoden 1937 kansaneläkelaissa kuin vuonna 1962 voimaan tulleissa yksityisen sektorin työeläkelaeissa. Antaisiko pitkän aikavälin rakennehistoriallinen tarkastelu eväitä nykypäivän ymmärtämiseen?

Hyvinvointivaltion kasvukaudella yhteiskunnallista muutoskykyä tavoiteltiin eläkeikää alentamalla. Varhaista eläköitymistä perustelivat 1960- ja 1970-luvuilla toisen maailmansodan aikaisen rintamapalvelusajan huomioon ottaminen, fyysisesti raskaat työt ja rakennemuutoksen synnyttämät iäkkäiden ihmisten toimeentulovaikeudet. Nämä yhdistyivät huonoon kansanterveyteen. Samaan suuntaan vaikutti myös eri väestöryhmien tasapuolinen kohtelu. Julkisella sektorilla ja monilla yksityisen sektorin toimihenkilöillä oli alhaisempi eläkeikä. Ongelmaa ratkottiin erilaisin varhaiseläkejärjestelyin. Ne johtivat siihen, että suurin osa jäi 1990-luvun alussa eläkkeelle ennen 65 vuoden ikää.

Varhainen eläköityminen ei ollut ongelma niin kauan kuin työvoimaa näytti riittävän, rakennemuutos vauhdittui ja talous kasvoi.

Suunta muuttui 1990-luvun laman myötä. Nyt muutoskykyä osoittivat etujen heikennykset. Väestön ikääntymisen synnyttämät haasteet saivat laman väistyessä entistä enemmän huomiota. Jo 1980-luvulla ennakoitu demografinen muutos, väestön ikääntyminen, synnytti muiden länsimaiden tavoin keskustelun työurien pidentämisestä.

Kun varhaiseläke-etuuksia karsittiin 2000-luvun alussa, eläkeiäksi tuli joustava ja yksilölliseen harkintaan perustuva 63–68 vuotta. Tuorein eläkeuudistus ja vanhuuseläkkeen alaikärajan nosto asteittain 65 vuoteen näyttäytyy jatkumona jo neljännesvuosisadan jatkuneelle yhteiskuntakehityksen suunnalle.

Yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa eläkejärjestelmä tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoja aikaisempaa vähemmän.

Hyvinvointivaltion instituutiot tarjoavat erinomaisen esimerkin yhteiskuntahistorian ja taloushistorian uusista tutkimussuuntauksista. Niissä on korostettu instituutioiden merkitystä, pitkän aikavälin tarkasteluita ja vertailevaa näkökulmaa. Laajimmillaan instituutioiden avulla on yritetty selittää, miksi toiset maat ovat vaurastuneet ja miksi toiset taas ovat ajautuneet köyhyyden noidankehään.

Tuore esimerkki tästä on Daron Acemoglun ja James Robinson (2012) kirja ”Why Nations Fail”. Siinä tutkijat jakavat maat sen mukaan, ovatko niiden poliittiset ja taloudelliset instituutiot ”inklusiivisia” eli mahdollisimman suuren väestönosan mukaan ottavia vai ”ekstraktiivisia” eli väestöä poissulkevia ja kehitystä tukahduttavia. Pitkäaikaisen taloudellisen kasvun ja korkean elintason maissa instituutiot ovat pääsääntöisesti heidän mukaansa olleet ”inklusiivisia”.

Suurista selityksistä huolimatta historiantutkija tuskin tietää oikeaa eläkeikää. Hän saattaa kuitenkin huomata, että yhteiskuntaa koskevassa suunnittelussa on jo yli sadan vuoden ajan tehty kansainvälisiä vertailuja, on mitattu yhteiskunnallisia olosuhteita ja usein päätöksenteossa on viime kädessä päädytty siihen, mihin on uskottu olevan taloudellisia resursseja.

Muodikas ajatus ”inklusiivisten” instituutioiden suotuisista vaikutuksista saa niin ikään tukea Suomen historiasta. Ennustajaksi ryhtyessään historiantutkija veikkaa, että ympäröivän maailman muuttuessa eläkereformeja nähdään myös jatkossa. Jos ei nähdä, asiat ovat jo huonommalla tolalla.

 

Yliopistotutkija Matti Hannikainen,
Tampereen yliopisto

Kuvat: Taina Repo ja Matti Hannikainen

Viimeksi muokattu 20.4.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi