16.1.2014

1600-luvun ihmiset keskellämme?

Historiantutkijana tiedän, etteivät kulttuuriset kehityskulut tai suuretkaan muutokset läpäise koko yhteiskuntaa samanvahvuisesti eivätkä samanaikaisesti, vaan ne tavoittavat eri seudut ja eri yhteiskuntaryhmät eritahtisesti yksilöllisistä eroavaisuuksista puhumattakaan. Historiatietämykseni ei kuitenkaan ole aina ollut tällainen – muistan, kuinka vielä lukion historiakirjoissa esimerkiksi uskonpuhdistus/reformaatio ja sääty-yhteiskunnan hajoaminen oli kuvattu näennäisen yksinkertaisesti niin kutsuttuja keskeisiä ilmiöitä ja syy–seuraus-suhteita listaamalla. Yliopistossa historian opinnot aloitettuani selkeä historiakäsitykseni taisi vaihtua jo ensimmäisen vuoden aikana realistisemmaksi ja käytännössä kaaosta ja epävarmuutta suvaitsevaksi – historiantutkimus kun on loppujen lopuksi tulkintojen hakemista.

Varsinkin henkisten arvojen osalta yhteiskuntien kehitys näyttää tapahtuvan eritahtisesti: jotkut omaksuvat uudet asiat nopeammin kuin toiset, mihin myös on monia syitä. Löydämme esimerkkejä helposti niin menneisyydestä kuin omasta ajastamme. Mikael Agricolan aikana Suomessa oli niin katolilaisia, luterilaisia, ortodokseja kuin esikristillisiä tapoja noudattavia ihmisiä, mutta todennäköisesti monia 1500-luvun suomalaisia olisi ollut vaikea luokitella selkeästi vain yhteen uskontoryhmään.  2000-luvun alun Suomessa, missä mediat raportoivat harva se päivä mitä moninaisimpia asioita koskevien mielipidekartoitusten tuloksista, väestö näyttää jakaantuneelta esimerkiksi suhteessa poliittisiin aatteisiin, kansallisvaltioajatteluun, omantunnonkysymyksiin tai sukupuoliseen tasa-arvoon. Kyselyjen tulokset, siis mielipiteet, suhteutetaan tavallisesti ainakin sukupuoleen ja ikään, toisinaan myös asuinpaikkaan, ammattiin ja tulotasoon.

Henkisten arvojen – mentaliteettien, jos niin halutaan – erilaisuus voidaan ainakin osittain selittää niitä koskevien kehityskulkujen eritahtisuudella. Juuri sen vuoksi sellaiset ilmaukset kuten ”keskiajan ihminen” ja ”1900-luvun ihminen” ovat pelkistävyydessään harhaanjohtavia. Olen kohdannut henkisten arvojen kehityksen eritahtisuutta paitsi tutkijana myös rivisuomalaisen arjessani – itse asiassa juuri viimeaikaiset arjen kokemukset ovat saaneet minut taas pohtimaan tätä ilmiötä. Toissavuonna toteutin nimittäin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin pienen punaisen torpan maaseudulta, pienestä ja väljästi asutusta puoleksi autioituneesta kylästä. Koska teen siellä myös etätyötä, torppaani on kaiketi kutsuttava vapaa-ajan asunnon asemesta osa-aika-asunnoksi, vaikka kylässä etätyön käsite tuntuikin olevan uusi. En ole täysin varma, joko kylässä pitempään asuneet ja varsinkaan kantatilojen asukkaat laskevat minut kyläyhteisön jäseneksi, mutta kanssakäymistä on kyllä ollut ja minut on rekrytoitu kyläyhdistykseen ja minulle on lahjoitettu yksi yhdistyksen ylpeydenaiheista eli kappale kylän historiaa käsittelevää kirjaa.

Lapsuuden kesämökkikesistä huolimatta oma taustani on ollut enimmäkseen urbaaneissa ympäristöissä – kotini parvekkeelta avautuva näkymä ei ole suuren suuri, mutta silti jo siinä asuu enemmän ihmisiä kuin alueeltaan paljon suuremmassa osa-aikaympäristössäni. Ehkä sen vuoksi olen joskus kokenut uuden osa-aikaympäristöni arvot ja asenteet vieraiksi, jopa ärsyttäviksi. Koen vaivaannuttavaksi tavan yhtäältä udella henkilökohtaisia asioita ja toisaalta kertoa toisten, itselleni usein täysin vieraiden ihmisten hyvinkin henkilökohtaisista kuulumisista.  Urbaani mentaliteettini ymmärtäisi, jos kyse olisi seinä- tai lähinaapureista, mutta ei sitä, kun puhutaan jossain kilometrien päässä elävistä – tai eläneistä, sillä edellisten sukupolvien muiston tuntuu olevan arjen puheissa vahvasti läsnä. Vielä vaikeampaa minun on ollut ymmärtää kiinnostuksen taustoja kuullessani, että jossain kaukana näköyhteyden takana on suorastaan kinasteltu ammatistani ja siviilisäädystäni.

Kylän historiateos tuntuu ilmentävän samoja asenteita: se perustuu enimmäkseen kyläläisten muistitietoon ja valokuva-albumien aarteisiin eli siinä ei juuri mennä 1800-luvun loppupuolta kauemmaksi. Erityistä huomiota kiinnitetään kylän talojen historiaan sekä niiden omistajien ja asukkaiden sukulaisuussuhteisiin, varsinkin polveutumiseen. Näen osa-aikaympäristössäni muistumia varhaismodernista yhteisöllisyydestä, johon kuuluivat maan omistamisen ja perimisen/perinnöksi jättämisen tärkeys, kollektiivinen kontrolli ja kaikenlainen vierauden kaihtaminen. Ilmeisesti ahkera tietojen kerääminen ja levittäminen seudun asukkaista, myös edesmenneistä, ovat tapa poistaa vierautta ja tuottaa yhteenkuuluvuutta sekä jatkuvuutta nykytilanteessa, jossa osa taloista on autioitunut tai jäämässä autioksi ja jossa seudulle muuttaa täysin uusia asukkaita.

Silti kylässä ei eletä pelkästään menneen maailman agraarien yhteisöjen käytäntöjen mukaisesti, vaan monet käyvät töissä lähimmässä kaupungissa, tilaavat valtakunnallisia sanomalehtiä (toisin kuin minä, joka tilaan vain virallisen kotikuntani paikallislehteä syistä, joita itsekään en enää ymmärrä), matkustelevat (käyden itse asiassa kauempanakin kuin minä, joka välttelen lentokoneita) ja hankkivat kotiinsa reitittimiä varmistaakseen nopeat nettiyhteydet (minä puolestani olen tyytynyt tarpeen vaatiessa vaikka siirtymään herukkapensaiden keskelle, jos verkko ei muualla toimi). Kanssakyläläiseni ovat yhtä lailla, elleivät enemmänkin, osa modernia teknologisoitunutta suomalaista yhteiskuntaa ja globaalia maailmanjärjestystä. Silti koen selvän ajatusmaailmojen välisen eron, jota pidän osoituksena vanhakantaisuudesta. Olenko akateemisen oppiarvoni sokaisema snobi?

Itse tietenkin olen kyvytön muodostamaan täysin objektiivista käsitystä itsestäni tai suhteestani omaan ympäristöön niin mainitsemassani kylässä kuin muuallakaan. Historiantutkijana voin kuitenkin suhteuttaa arjen havaintoni opilliseen tietämykseeni ja nähdä niissä jatkumon menneestä – jatkumon, jota siis kuvittelen osaavani tulkita ja jonka kanssa minun vain on opittava elämään. Yhteiskunta ja kulttuuri ovat monimuotoisia ja -mutkaisia rakenteita väittivät 1980-luvun oppikirjat mitä tahansa.

Marko Lamberg

 

Viimeksi muokattu 31.3.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi