12.8.2013

Vaeltavat talot, muuttuva ympäristö

Keskiaikaiset pappilat arkeologisena tutkimuskohteena

Tänä päivänä pappilasta tulee helposti mieleen 1800-luvulla tai 1900-luvun alkupuolella pystytetty, maalattu ja laudoitettu puurakennus ja sen vehreä, puistomainen pihapiiri puutarhaympyröineen. Pihan reunustoilla saattaa vielä olla pystyssä muutama muukin rakennus, hieman kauempana ehkä kookas kivinavetta. Vanhojen seurakuntien pappiloilla on kuitenkin takanaan pitkä historia erilaisine maankäyttö- ja rakennusvaiheineen. Monet pappiloista periytyvät keskiaikaan, jolloin ne toimivat katolisen kirkon virkataloina.  Historiallinen pappilan käsite tarkoittaa kirkkoherran virkataloa, johon kuuluivat tietyt jo keskiajan maakuntalaeissa määritellyt rakennukset, näiden lisäksi pellot ja niityt, mahdollisesti metsiä ja vesien nautintaoikeuksia. Pappila tuottoineen muodosti osan kirkkoherran palkasta. Pappilat perustettiin usein yksinäistaloiksi kirkon lähistölle tai siitä kohtuullisen kulkumatkan päähän, vesistöjen äärille tai tärkeiden maanteiden varsille.

Rakennusten suhde vesistöön on nykyisin yleensä vähemmän kiinteä: erityisesti 1700- ja 1800-lukujen aikana käsitys hyvästä ja terveellisestä rakennuspaikasta muuttui niin, että asuinrakennuksia siirrettiin maastossa korkeammille ja kuivemmille paikoille. Vesistötkin muuttuivat, järviseuduilla näkyvämmin juoksutusten ja kuivatusten takia, meren rannalla hitaammin, maan kohoamisen myötä. Myös aikanaan keskeiset päätiet saattavat nykyään olla pieniä kyläteitä.

Keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella oli tapana rakentaa jokainen huone omaan hirsikehikkoonsa, vaikka katto saattoi huonerivissä olla yhteinen. Pihamuodoista vanhimpana pidetään ns. neliöpihaa, jollaisia tunnetaan pappiloita koskevista dokumenteista jo 1500-luvulta. Seuraavalla vuosisadalla yleistyivät erilliset pihat asuin- ja karjarakennuksille, rakennusten sijaitessa tiiviissä riveissä, pihan avoimet kohdat aidalla suljettuina. Rakennuskanta muodostui eri-ikäisistä ja käyttötarkoituksensa mukaan varustetuista taloista, joita korjailtiin, laajennettiin ja uusittiin tarpeen mukaan.

Tulipaloille alttiit, lämmitettävät rakennukset saatettiin joutua uusimaan vähintään kerran sadassa vuodessa, toisinaan rakennus paloi jo muutama vuosi sen pystyttämisen jälkeen. Hirsikehikko mahdollisti rakennuksen suhteellisen helpon purkamisen ja siirtämisen toiseen paikkaan.
Historiallisista lähteistä tiedetään esimerkiksi pappiloiden päärakennuksia myydyn pois huutokaupalla uuden valmistuttua, jolloin rakennus sai uuden tehtävän uudessa paikassa. Kaikki pihapiirin rakennukset eivät välttämättä kuuluneet pappilalle, osa saattoi olla kirkkoherran pystyttämiä, jolloin hänellä tai hänen perikunnallaan oli oikeus siirrättää rakennus myöhemmin pois. Sama jako koski irtaimistoa ja karjaa, joista osa kuului virkataloon, osa oli kirkkoherran henkilökohtaista omaisuutta.

Arkeologiassa muinaisjäännöksen sijoittuminen ympäristöönsä sekä rakenteiden ja löytöjen keskinäiset suhteet toimivat tutkimuksen lähtökohtina. Pappiloiden historiallisista lähteistä kartat, jotka ulottuvat vanhimmillaan 1600-lukuun, kertovat muinaisjäännöksen sijainnista. Pappiloista paikoin jo 1500-luvulla, mutta yleisemmin 1600-luvun lopulla tehdyt katselmuskirjat antavat puolestaan tietoa rakennuksista ja niiden suhteista toisiinsa. Toisin kuin katselmuskirjat, arkeologinen materiaali ei rajaudu omistajan intressien mukaan vaan säilyneisyyden suhteen. Se, mitä varhaisemmista pappilavaiheista on maan alla säilynyt, on sattumanvaraista.

Pappiloiden kokopalot ja tonttien autioitumiset jättävät arkeologeille parhaat mahdollisuudet tietyn asutusvaiheen tutkimukseen ja rekonstruointiin. Puurakenteet ovat yleensä maatuneet, mutta kivestä ja tiilestä tehdyt rakenteet ovat saattaneet säilyä, ja tulipalokerrokset ovat parhaimmillaan selkeästi havaittavissa erottaen eriaikaiset rakennusvaiheet toisistaan. Nykytutkimuksen tuntemista rakenteista vanhimpia ovat 1300- ja 1400-luvuilla pystytetyt holvatut kivikellarit, joita on edelleen monen uudemman pappilarakennuksen alla – osa kellareista on jopa edelleen käytössä. Aikanaan ne ovat sijainneet pihapiirissä osittain maan pinnalla, usein asuinrakennuksen, ehkä erityisen kellarituvan alla.

Keskiaikaisista pappiloista voidaan tarkastella lähemmin Ahvenanmaan Sundia ja siellä säilynyttä ns. keskiaikataloa, josta on jäljellä kaksihuoneinen kivinen pohjakerros. Lattia on nähtävästi ollut laakakivillä päällystetty ja suuremman huoneen nurkassa on ollut tulisija. Pienemmässä huoneessa on kiviholvaus länsipuolella, suuremman huoneen itäosaan kuuluu tiilitynnyriholvi.

Sundin kirkko ja pappila (A) Hans Hanssonin vuonna 1650 piirtämässä kartassa. (Kansallisarkisto a2d 86-87 1)

Kivirakentaminen on ollut keskiajalla Itämeren piirissä melko yleistä ja esimerkiksi Ruotsissa ja erityisesti Gotlannissa monet pappilat tehtiin keskiajan viimeisinä vuosisatoina kokonaan kivestä. Sundin rauniokin on voinut kuulua tällaiseen kivitaloon. Manner-Suomen puolella muutamat löydöt, Pernajan kalkkikivinen ikkunanpuite ja Vanajan pappilan pihasta esiin kaivettu, sauvaston muodostamiseen eli ikkunoiden pystysuoraan muuraukseen sopiva muototiili voisivat viitata siihen, että muurattuja huoneita on saatettu täälläkin tehdä kellareiden yläpuolelle. Viime aikoina on käynyt ilmi, että keskiaikaiset kaupunkimme Turku ja Viipuri olivat huomattavasti kivitalovaltaisempia kuin on aiemmin luultu. Ehkäpä kivirakentaminen oli yleisempää myös maaseudulla, ulottuen varakkaampien seurakuntien pappiloihin.



Carl-Henrik Lindemanin
piirrokset Sundin keskiaikatalon pohjakaavasta ja holvauksista. (Ahvenanmaan museon arkisto, Maarianhamina)

Aiheeseen liittyvää lukemista:

Giertz, Martin 2010. Svenska prästgårdar. Kulturarv – trädgård – byggnadsvård. Carlssons bokförlag.

Knapas, Marja Terttu, Heikkilä Markku ja Åvist Timo 2009. Suomalaiset pappilat. Kulttuuri- talous- ja rakennushistoriaa. SKS, Hämeenlinna.

Pellinen, Hanna-Maria 2011. Suomeen keskiajalla ja 1500-luvulla perustetut pappilat arkeologisena tutkimuskohteena. SKAS 4/2010. S. 3-12.

Remmer, Christina 1986. Prästgårdar på Åland. Byggadshistoriska studier. Skriftserien Åland nr 14.

Sappinen, Eero 1985. Pohjois-Pohjanmaan maaseutupappiloiden rakennukset 1600-luvun lopulla. Kansatieteellinen arkisto 34.

Suolahti, Gunnar 1912. Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo.

Svahnström, Gunnar 1940. Medeltida prästgårdar på Gotland. Visby.

Teksti ja kuvat: Hanna-Maria Pellinen

Viimeksi muokattu 17.4.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi