12.9.2013

Tekstiilejä pihan perältä

Synnymme alasti, mutta sen jälkeen olemme sidoksissa tekstiileihin koko loppuelämämme. Ne muodostavat toisen ihomme, jonka kautta viestimme sanattomasti toistemme kanssa hamaan kuolemaan saakka, ja joskus vielä sen jälkeenkin. – Siis kyseessä on erittäin tärkeä osa ihmisen arkea ja juhlaa, mutta joka arkipäiväisyydessään unohtuu niin helposti, ettei sitä edes ajattele. Tekstiililöydötkään eivät ole aina niin hohdokkaita arvotekstiilejä rikkaasti varustelluista haudoista, vaan muutaman sentin kokoisia riekaleita asumusten lantatunkioilta.

Uuden ulottuvuuden tekstiilitutkimus sai 1980-luvulla keskiajan kaupunkiarkeologisen tutkimuksen nousun myötä, jolloin keskiaikaisten kaupunkien arkeologisilla kaivauksilla kelpuutettiin tekstiilit muun löytöaineiston kanssa yhdenvertaisiksi. Mittavimmat keskiaikaisen tekstiilien kokoelmat ovat tällä hetkellä Turussa, missä eri kaupunkikaivausten yhteydestä löydetyt tekstiilifragmentit nousevat yli tuhannen kappaleen. Ylivoimaisesti suurin kokoelma (yli 800 kappaletta) saatiin, kun vuonna 1998 Åbo Akademin tontin arkeologiset kaivaukset päättyivät. Tutkimukseni pohjautuu pääasiassa tähän kansainvälisesti vertailukelpoiseen ja antoisaan aineistoon. Tekstiilijäänteet ovat ajoitettavissa 1300-luvun loppupuolelle ja 1400-luvulle.

Mitä arkeologinen tekstiilinanalyysi on? Ensisijaisesti se on perustutkimusta, jossa kappaleen ominaisuudet mitataan mikroneissa, milli- ja senttimetreissä, puuha jota jokainen arkeologi rakastaa. Tekstiilistä mitataan kaikki mahdollinen, ja tekstiilianalyysilla selvitetään kaikki mitattavissa olevat ominaisuudet.  Tällaisessa tutkimuksessa auttaa se, että tutkija ei ole vain arkeologi vaan myös muun tekstiilikoulutuksen saanut henkilö, joka tietää ja osaa valmistustekniikat käsityöläisen näkökulmasta.

Kuitututkimuksessa mikroskoopin avulla analysoidaan kuidun laatua ja siihen vaikuttaneita tekijöitä kuten villanlajittelua sekä viimeistelyjä: esimerkiksi värjäystä tai valkaisua. Kuidun ominaisuudet vaikuttavat suoraan kehrättävän langan ja siten kankaan laatuun, sen ulkonäköön sekä käyttötarkoitukseen. Keskiajalla hienointa villaa käytettiin verkakankaisiin, joka oli villakankaista se kallein kangas. Suomessa verka oli tuontikangasta aina 1500-luvulle asti, jolloin kuningas Kustaa Vaasan kannustamana aloiteltiin kotimaisen verkakankaan tuotantoa. Tosin laadultaan se oli ulkomaisia verkakankaita huonompaa. Ylimystö sekä varakkaat porvarit ja ylempi virkamiehistö suosivat edelleen tuontitavaraa.

Tekstiiliaineisto koostuu pääasiallisesti villakangasfragmenteista, koska se on säilynyt kosteassa maaperässä kasvikuitua, pellavaa, nokkosta tai hamppua paremmin. Kasvikuituinen kangas kului myös eri tavalla loppuun, ja siitä ei yksinkertaisesti ole jäänyt mitään arkeologisesti mainittavaa jäljelle. Silkkikangasfragmentit puuttuvat löytöaineistosta tyystin. Silkki- ja samettikankaat kuuluivat ylimystön vaatetukseen, ja niiden ompelu on tapahtunut muualla kuin tutkimuskohteena olevalla Åbo Akademin tontilla, sillä silkki proteiinikuituna olisi säilynyt samalla tavalla kuin villa.
Karkeaa päällysvillaa ja hienompaa alusvillaa sisältävä kotimaisen maatiaislampaan villa oli erittäin monikäyttöistä ja se soveltui niin kotikutoiseen kuin ammattimaisesti valmistettuun kankaaseen. Siitä valmistettiin kevyempiin aluspukuihin palttinakangasta sekä ohutta sarkakangasta. Kevyemmät villakankaat soveltuivat niin aluspaidoiksi kuin mekoiksi. Paksummat villakankaat soveltuivat päällysvaatteiksi ja sarkakankaaksi, joka oli aikansa huipputuote ja erittäin sovelias kangaslaatu Pohjolan kylmiin olosuhteisiin. Värianalyysien mukaan verkaa ja sarkaa on värjätty samoilla väriaineilla, värimataralla (Rubia tinctorum) punaiseksi, morsingolla (Isatis tinctoria) siniseksi. Keltaista on saatu väriresedasta (Reseda luteola). Kaikki mainitut värikasvit ovat ammattivärjäreiden käyttämiä raaka-aineita, joilla käytiin laajasti kauppaa keskiajan Euroopassa ja, joita tuotiin myös Suomeen.

Kun kangas on kerran kudottu, se on valmistettu tiettyä tarkoitusta varten, mahdollisesti vaatteeksi, sisustustekstiiliksi tai pakkauskankaaksi. – Niin luitte oikein ”pakkauskankaaksi”. Keskiajalla valmistettiin tavaroiden käärekankaiksi yleensä meritse tapahtuviin kuljetuksiin vuohenkarvaisia paksuja ja karkeita pakkauskankaita. Tähän oli jopa oma ammattikuntansa ”Haardeckenmacher”. Toiminnasta on kuvauksia keskiaikaisissa asiakirjalähteissä Saksasta. Näitä kankaita on löydetty satamakaupungeista eri puolilta Itämeren piiriä, jonne ne ovat kulkeutuneet laivojen tuoman rahdin mukana. Suurimmat säilyneet tekstiilinkappaleet ovatkin vuohenkarvatekstiilien jäänteitä. Pienimmät säilyneet tekstiilipalat ovat peräisin verkakangasfragmenteista, jotka ovat pääasiassa leikkuujätettä, ohuita noin sentin levyisiä kangassuikaleita. Fragmentit ovatkin todisteina kankaan työstämisestä vaatteen tms. muotoon, eivät sen kutomisesta.


Kuvassa pakkausmateriaalia keskiajalta – vuohenkarvainen tekstiilifragmentti (TMM21816: TE50444) on Turun maakuntamuseon suorittamilta Åbo Akademin tontin arkeologisilta kaivauksilta vuodelta 1998.

Valitettavasti suurin osa löydetyistä keskiaikaisista tekstiilifragmenteista on niin pieniä, ettei niistä voida tehdä pukuennallistusta. Vaikka tilkut ovat täynnä saumojen ja ompeleiden jälkiä, niistä ei useinkaan voi päätellä edes sitä, mistä kohtaa vaatetta ne ovat. Ompeleet kertovat tekijänsä käsityötaidosta. Joskus ne ovat erittäin kömpelösti tehtyjä, mutta siistiäkin jälkeä löytyy etenkin verkakangasfragmenteissa ja hienommissa kampavillaisissa saumapaloissa sekä muista laadukkaammissa kangaspaloissa. Näyttää, että keskiajalla saumat ja niiden ompelu ei tarvinnut aina olla niin tasokasta, ja/tai käyttäjäkunnan vaatimukset eivät olleet kovin korkealla. Valaistusolosuhteidenkin on täytynyt vaikuttaa myös tekijänsä kädenjälkeen.


Kuvassa toimikassidoksista villakangasta ja ompeleita – tekstiilifragmentti (TMM 21816: TE50473) on Turun maakuntamuseon suorittamilta Åbo Akademin tontin arkeologisilta kaivauksilta vuodelta 1998.

Kun tekstiili on kulunut ja hiutunut käyttökelvottomaksi, se on heitetty pois. Sitä on mahdollisesti kierrätetty ja leikattu vielä käyttökelpoiset osat pois jotain muuta käyttöä varten. Vaatteeksi tai muuksi kelpaamattomat kankaanriekaleet on uusiokäytetty muun muassa vielä soihtujen materiaalina, seinähirsien tai veneen laitalautojen tiivisteinä, jalkarätteinä tai jopa kuukautissuojina. Vain kaikista käyttökelvottomimmat ja liian pienet kappaleet päätyivät pois heitettäviksi, yleensä karjapihoille, tunkiolle tai likakuoppaan. Pikkuloistakin tekstiilejä on löydetty. Parhaiten säilyneet ja värikkäimmät tekstiilifragmentit tulevatkin kosteista lannansekaisista konteksteista – yleensä sieltä pihan perältä.

Kirjallisuutta:

  • Geijer, Agnes 1994 [1972]. Ur textilkonstens historia. Ljubljana.
  • Kirjavainen, Heini 2003. Åbo Akademin tontin keskiaikaiset tekstiilityypit.  SKAS  (Suomen keskiajan seuran julkaisu) 1/2003: 4-18.
  • Kirjavainen, Heini 2003. Keskiaikaiset tekstiilityövälinelöydöt – Käsityön jälkiä Åbo Akademin tontilta. Seppänen, L. (toim.). Kaupunkia pintaa syvemmältä –Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX: 267-280.
  • Kirjavainen, Heini 2005. The Fleece Types of Late Medieval Textiles and Raw Wool Finds from the Åbo Akademi Site. Mäntylä, S. (ed.) Rituals and Relations: Studies on the society and material culture of the Baltic Finns. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia, Humaniora 336. Saarijärvi: 131-146.

 Teksti ja kuvat: Heini Kirjavainen

Viimeksi muokattu 17.4.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi