19.12.2017

Metallisten laivojen lyhyt historia

Kauppaliikenteen laivat ja matkustaja-alukset ovat suuria metallirakenteisia laivoja, joita jokainen on nähnyt televisiossa tai satamassa. Useimmat ovat myös matkustaneet niillä käydessään Tallinnan tai Ruotsin risteilyllä. Meille metallirunkoinen laiva on itsestäänselvyys, jonka vuoksi sen lyhyt kehityshistoria voi tulla yllätyksenä.

SS Ingrid on 1902 valmistunut höyrylaiva, joka on uponnut 1917 Dalarön alueelle. Kuvassa on aluksen varapropelli.

Puurunkoisen aluksen kehityshistoria on pitkä, alkaen esihistoriallisista kanooteista ja lautoista. Ensimmäinen varsinainen alus tunnetaan pronssikaudelta, Farao Kheopsin aurinkolaiva, jonka on arvioitu rakennetun noin 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ihmiskunta on siis kehittänyt puurakenteisia aluksia yli 4000 vuoden ajan, kun taas metallirunkoisen aluksen kehitys on kestänyt vain noin 192 vuotta. Tästä voidaan vielä vähentää noin 30–40 vuotta kokonaan metallisten alusten kehityksen osalta.

Metallit tuotiin osaksi laivojen runkoa 1800-luvulla teollisen vallankumouksen aikana, jolloin tuotantomäärät kasvoivat riittävästi. Kunnian tästä kehityksestä on saanut ranskalainen ase- ja ammusvalmistaja Henri-Joseph Paixhan. Hän oli tehnyt vuodesta 1821 alkaen kokeita tykkiensä ammuksien kanssa. Kokeissa ilmeni, että puiset sotalaivat tarvitsivat suojakseen 18–20 senttimetriä paksuja rautalevyjä kestääkseen hänen ammuksensa uppoamatta. Paixhan julkisti tuloksensa vuonna 1825 pamflettina, jonka seurauksena Ranskan laivasto hankki häneltä tykit kaksi vuotta myöhemmin. Pamfletin ansiosta metallia alettiin käyttää laivanrakennuksessa. Pamfletin innoittamina Ranska ja Iso-Britannian päättivät rakennuttaa yhteistyössä viisi rautapeittoista sotalaivaa Krimin sodan (1853–1856) aikana saadakseen etulyöntiaseman meripuolustuslinnakkeita vastaan. Panssaroidut alukset osoittautuivat tehokkaaksi ja takasivat toivotun etulyöntiaseman.

Ranskan laivaston varustaja Dupuy de Lôme määräsi rakennettavaksi Gloiren, joka oli ensimmäinen virallinen Iron clad eli rautaan puetun tyypin sotalaiva. Se laskettiin vesille vuonna 1859. Käytännössä kyseessä oli yhä perinteinen puinen sotalaiva, joka oli päällystetty takorautaisilla levyillä. Gloiren vesillelasku toimi kuitenkin lähtölaukauksena valtioiden väliselle kilpavarustelulle, joka johti metallinkäytön nopeaan kehitykseen. Alukset olivat muutaman vuosikymmenen ajan pääsääntöisesti sekarakenteisia, eli sisälsivät puuta ja metallia, kunnes täysin metallisen rungon valmistaminen hallittiin.

Vuodelta 1860 oleva maalaus, joka kuvaa tekstissäkin mainittua Gloirea eli ensimmäistä rautaan puettua alusta (kuva Wikimedia Commons).

Materiaalina rauta on huomattavasti vaativampi kuin puu: se ei jousta, mikä tekee siitä haavoittuvaisen veden tuottaman paineen alla. Tämä ongelma tunnistettiin ensimmäisten täysrautaisten alusten kohdalla. Metallin edut olivat silti sen haittoja moninaisemmat. Metallinen runko mahdollisti laivoille suuremman koon ja motorisoinnin, aluksi höyrymoottoreilla ja myöhemmin polttomoottoreilla. Toisin kuin puu, rauta kykeni kestämään moottorien tuottamaa jatkuvaa tärinärasitusta, ja moottorit mahdollistivat vastatuuleen purjehtimisen ja tyynelläkin säällä etenemisen.

Metallin ja moottorien liitto oli hyvin toimiva, mutta kohtalaisen pitkään laivat edustivat välikauden aluksia eli niillä oli höyrymoottorin lisäksi takila, eli purjealuksen masto, johon purjeet kiinnitetään ja levitetään. Välikauden alukset olivat tarpeellisia, sillä laivanrakennuksen suuntaan ja kehitykseen vaikutti voimakkaasti paitsi ajan poliittinen ilmapiiri ja ideologiat, myös metallin hinta. Unohtamatta sitä, että laivoja rakennettiin valtaosin yrityksen ja erehdyksen tuoman kokemuksen kautta, mestarien toimesta eikä suinkaan välttämättä rakennuspiirustusten pohjalta.

Metalli oli teollisesta vallankumouksesta huolimatta hyvin arvokas materiaali, joten on hyvin ymmärrettävää, että kuten laivat yleensäkin, varhaiset metalliset alukset olivat hyvin pitkäikäisiä. Esimerkiksi Minin-panssarilaivana taipaleensa aloittanut Ladoga-miinalaivamme ylsi 46 vuoden ikään ennen uppoamistaan vuonna 1915. Laivastoon kuulumisen vuoksi Ladogaa modernisointiin ja korjattiin, eli laivan runkoa muokattiin ja esimerkiksi moottoristoa uusittiin nykyaikaisemmaksi, tämä toi lisävuosia sen aktiivikäyttöön. Modernisointi säästi valtioiden osalta kustannuksia. Sen sijaan kauppaliikenteessä liikkuvien alusten osalta vallitsi one-more-voyage eli vielä-yksi-matka – ajattelutapa, jonka johdosta monet laivat päätyivät haaksirikkoon. Yksityiset laivanvarustajat eivät halunneet kuluttaa varojaan käytössä olevien alusten modernisointiin tai kunnostukseen, uusien mallien tullessa markkinoille jo käytännössä teknologialtaan vanhentuneina, ja silti käytössä olevia aluksia suurempina ja nopeampina.

Haaksirikkojen osalta kiinnostavaa on, että metallirunkoinen alus on puista suurempi kuolemanloukku. Metallin kestävyys ja alusten moottorisointi lisäsi aluksissa liikkuvien osien määrää ja ilmatiiviitä koppeja, jotka onnettomuustilanteessa estivät laivan miehistöä ja matkustajia pakenemasta pelastusveneisiin. Lähihistoriallisia metallirunkoisia aluksia tutkittaessa on siksi suurempi todennäköisyys kohdata konkreettisesti vainajia: ruumiit ovat voineet jäädä paikkoihin, joiden oloissa tuhoutumisprosessi toimii hyvin hitaasti ja ruumiit saattavat säilyä. Etenkin Itämeressä olot ovat erityisen suotuisat säilymiselle kylmyyden ja murtoveden sekä vähähappisuuden seurauksena. On arvioitu, että kaikista maailman meriin uponneista laivoista noin 75 prosenttia on uponnut toisen maailmansodan (1939–1945) aikana. Merien pohjassa lepää siis runsaasti sekä hautoja että tietoa.

Hautastatuksesta huolimatta näitä hautoja on tarpeen tutkia. Tutkimuksia voidaan hyvin tehdä eettisesti, vainajia kunnioittaen. Etenkin Itämeren osalta on hyvin todennäköistä, ettei kiirettä ole, joten voidaan odottaa kajoamattoman teknologian kehittymistä entistä paremmaksi. Kajoamattomuus takaa hautarauhan, mutta myös tutkimuksellisesti arvokkaan tiedon säilymisen, esineiden ja rakenteiden pysyessä paikoillaan. Vaikka 1900-luvun alkupuolella rakennetuilla aluksilla on todennäköisesti ollut jo rakennuspiirustukset, ei niiden säilymisestä voida mennä takuuseen, koska telakat ovat voineet lopettaa toimintansa, ajautua konkurssiin tai tyhjentää arkistojaan, minkä seurauksena piirustukset ovat tuhoutuneet. Säilyneet piirustukset tarjoavat kuitenkin runsaasti tietoa aikansa elämästä, alusten kehityshistoriasta ja elinkaaresta sekä sen, miksi alus on uponnut. Lähihistorian hylyt ansaitsevat saman kunnioituksen ja arvostuksen, kuin mitä annamme huomattavasti vanhemmille.

Nimettömäksi jätetty hylky Japanin rannikolta Ogajiman maailmanperintökohteelta

Milla Airosalmi

Kirjoittaja on arkeologian maisterivaiheen opiskelija Turun yliopistosta ja viimeistelee graduaan historiallisten hylkyjen suojelun kehittämisestä.  

Kuvat: Wikimedia Commons ja Milla Airosalmi

Lisää aiheesta:
Richard Gould: Archaeology and Social History of Ships The Plenum Series of Underwater Archaeology

Viimeksi muokattu 19.12.2017

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi