17.6.2013

Kiikareilla ja laserkeilaimella – rakennusarkeologi tutkii myös maanpäällistä kulttuuriperintöä

Usein kun kerron olevani rakennusarkeologi ja tutkivani keskiaikaista tiilikirkkoa tekemättä kuitenkaan kaivauksia, seurauksena on ihmettelyä – niin vankasti ihmisten mielikuvissa arkeologin toimenkuvaan kuuluvat kaivaukset. Toki rakennusarkeologi tutkii myös kaivaen, mutta hän voi soveltaa samoja tutkimusmenetelmiä rakennuksiin jo ennen kuin ne ovat hautautuneet maan alle ja ennen kuin osa aineistoon vaikuttavista muodostumisprosesseista on päässyt valloilleen.

Teoriassa rakennusarkeologia on rakennusten tutkimista siten, että primaarilähteenä on itse rakennus tai sen osa. Siten alan tutkimukseksi voidaan lukea hyvin eriaikaisia ja eri rakennusmateriaaleista rakennettuja kohteita aina kivikauden hirsiasumuksista 1900-luvun tapettikerrosten tutkimiseen. Suomessa rakennusarkeologia tarkoittaa pääasiassa vanhojen muurattujen rakennusten ja niiden raunioiden, esimerkiksi keskiaikaisten kivikirkkojen, tutkimista ja dokumentointia. Lastan ja lapion ohella työvälineinä saattavat olla kiikarit ja yhä useammin myös jokin digitaalinen mittalaite, kuten laserkeilain. Tärkeä osa tutkimusta on myös kohteiden ajoittaminen, jota nykyään pyritään tekemään luonnontieteellisten ajoitusmenetelmien avulla. Alan tutkimusta tehdään myös arkkitehtuurin historian, taidehistorian ja rakennuskonservoinnin näkökulmista.

Kuvassa suoritetaan laserkeilausta Hattulan Pyhän Ristin kirkolla.

Tavallisesti rakennusarkeologisia tutkimuksia tehdään historiallisen ajan pelastuskaivauksilla ja maanpäällisten rakennusten kohdalla korjaus- ja restaurointitöiden yhteydessä, harvemmin puhtaasti tutkimuksellisista lähtökohdista. Väitöskirjassani, joka kuuluu tähän viimeksi mainittuun joukkoon, tutkin Hattulan Pyhän Ristin kirkon rakentamisprosessia ja sen etenemistä keskiajalla. Harvinaista kaksois-kuorimuuria näyttää munkkilimityksellä muuranneen noin seitsemän muurarin porukka, ja työt ovat todennäköisesti edenneet suhteellisen ripeästi, ehkä noin viidessä vuodessa.  Miksi rakennusmateriaaliksi valittiin harmaakiveä harvinaisempi tiili, on yksi mielenkiintoisista tutkimuskysymyksistä.
Pelastuskaivauksilla rakennusmateriaalien, limitysten ja liitosten tutkiminen nivoutuu osaksi kaivausdokumentointia, jonka jälkeen rakenteet yleensä puretaan – ne siis tuhoutuvat. Harvalukuiset keskiaikaiset muuratut rakennusjäännökset pyritään kuitenkin säilyttämään. Esimerkkinä voidaan mainita Turun kaupungin pääkirjaston sisäpihalla sijaitseva, keskiajan lopulla rakennettu tiilitalon raunio. Päätös rakenteen purkamisesta tai säilyttämisestä aiheuttaa usein haasteita arkeologille, joka kenttäolosuhteissa ei välttämättä heti pysty ajoittamaan sitä. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna rakenteiden säilyttäminen aiheuttaa haasteita myös konservaattorille, joka hyvällä hoidolla pystyy vain hidastamaan raunion lopullista tuhoutumista, ei pysäyttämään sitä kokonaan. Ja vaikka rakenne peitettäisiin takaisin maakerrosten alle, eivät säilyvyysolosuhteet palaa ennalleen. Usein myös osa rakennuksen historiasta jää tutkimatta, kun ei päästä kaivautumaan muuriin tai sen alle.   

Vielä käytössä olevien rakennusten tutkimisen etuna on se, että kohteesta on säilynyt enemmän tietoa. Jos kuitenkin monivaiheisia rakennuskomplekseja, kuten linnoja, tutkitaan vain rakenteiden pintoja tarkastelemalla, vanhimmat rakennusvaiheet voivat jäädä havaitsematta, ja pahimmassa tapauksessa tutkimustyö tylpistyy rakenteita peittäviin konservointeihin.  Toisaalta, kun muuriin ei kajota, tutkimus ei ole yhtä tuhoavaa kuin arkeologinen kaivaus. Jos korjaus- ja restaurointitoimenpiteiden yhteydessä muuria joudutaan purkamaan, pitäisi rakennusarkeologin olla ehdottomasti paikalla tekemässä havaintoja, aivan samaan tapaan kuin arkeologisilla kaivauksilla.   

Rakennuksen historian selvittämisen kannalta arkeologinen lähestymistapa on hyödyksi erityisesti silloin, kun päästään yhdistämään sekä maan alta että maan päältä tutkittua aineistoa. Maakerrokset voivat kertoa osaltaan sellaista, mitä seinät eivät kerro, ja päinvastoin. Myöskään rakennuksesta kertovat kirjalliset lähteet eivät paljasta kaikkea. Oman suolansa rakennusarkeologiseen tutkimukseen tuovat myös 3D-teknologian hyödyntämisen mahdollisuudet, sillä enää luonteeltaan kolmiulotteisia tutkimuskohteita ei välttämättä tarvitse puristaa paperille.  

Lisätietoa aiheesta:

Karin Andersson & Agneta Hildebrand, Byggnadsarkeologisk undersökning: det murade huset. 2:a reviderade upplagan ed. Riksantikvarieämbetet, Stockholm, 2002.

Richard K. Morriss, The Archaeology of Buildings, Tempus, 2000.

Warwick Rodwell, The Archaeology of Churches. Amberley publishing, Stroud, 2012.

Kari Uotila, Kuusisto Castle – Stratigraphical problems regarding innersructural of medieval walls. Att tolka stratigrafi. Det tredje nordiska stratigrafimötet Åland 1999. Meddelanden från Ålands högskola 11, toim. Gunhild Eriksdotter, Stefan Larsson ja Viveka Löndahl, sivut 80–86, Mariehamn, 2000.

Ikuinen raunio, toim. Timo Muhonen ja Johanna Lehto-Vahtera, Aboa Vetus & Ars Nova, Matti Koivurinnan säätiö, Turku, 2009.

Teksti ja kuvat: Tanja Ratilainen

Viimeksi muokattu 17.4.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi