27.3.2015

Arvottoman aineen arkeologiaa?

Jos yhdet populaarikulttuurin lemmikeistä eli fiktiiviset sankariarkeologit unohdetaan, näyttäytyy muinaistiede laajalle yleisölle ennen kaikkea suurten ja näyttävien asioiden muodossa. Klassisia esimerkkejä tästä ovat Stonehenge, Machu Picchun inkakaupunki, Egyptin pyramidit, antiikin Kreikan ja Rooman rakennukset sekä Kaksoisvirranmaan ja maya-arkkitehtuurit.

Tällaisilla kohteilla määritellään olevan parhaimmassa tapauksessa ”merkittävää yleismaailmallista arvoa” (UNESCO). Myös yksittäiset vaikuttavat pienemmän mittakaavan löydöt ja esineet nostetaan helposti jalustalle. Tällaisia ovat mm. Rosettan kivi, Sutton Hoon ja Saarenmaan Salmen laivahautaukset, Kuolleen meren kirjakääröt, Altamiran luolamaalaukset, Tutankhamonin kultainen kuolinnaamio ja Nebran pronssikiekko. Vaikuttavat kotoiset kiinteät muinaisjäännökset ja -löydöt ovat samoin toimineet arkeologian käyntikortteina. Erityisesti mainittakoon keskiaikaiset linnat, esihistorialliset ja historiallisen ajan alun linnavuoret, jätinkirkot sekä pronssikauden monesti monumentaaliset mittasuhteet saaneet hiidenkiukaat.

Yksittäisistä esinelöydöistä voisi mainita vaikkapa Euran Pappilanmäen rengasmiekan, keskiaikaisen Espoosta löydetyn kultasormuksen, Kiuruveden kourutaltan sekä rautakautiset raha-aarteet. Loistavien muinaislöytöjen vetovoima ei ole puhutellut ainoastaan suurta yleisöä, vaan arkeologian tutkimushistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten tiedemiehet ja -naiset ovat keskittäneet tarmonsa suurten asioiden ympärille. Arkeologit eivät ole tässä suhteessa yksin. Myös museot ovat näyttelyitä koostaessaan valinneet tarkkaan vitriineihin kunkin aikakauden tyylikkäimpiä edustajia.

Nämä esimerkit kertovat siitä, että muinaistieteellinen arvo määrittyy usein näyttävyyden, suuruuden, harvinaislaatuisuuden, taidokkuuden ja/tai raaka-aineen perusteella. Niiden tutkimuksellinen arvo on toki kiistaton. Ne kertovat vetoavalla tavalla muun muassa muinaisesta vauraudesta, uskonnollisista merkityksistä, kauppayhteyksistä, yhteiskunnallisen järjestäytymisen asteesta ja osaamisesta.

Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö menneen ajan vähemmänkin upeista löydöistä saataisi selville eri tavoin kiinnostavaa tietoa. Arkipäiväisemmätkin aseet, korut, astiat, työkalut, vaatekappaleet ja luu- ja ruoka-ainelöydöt valaisevat sitä, miten ennen elettiin.

Mutta miten on niiden löytöjen laita, joita me pidämme vähäpätöisinä tai tutkimuksellisessa mielessä jopa merkityksettöminä? Onko niillä arvoa, vai ovatko nämä löydöt vain kaivauksissa ohitettavia tai niiden myötä kertyvää pakollisesti varastoitavaa sivutuotetta, joka rasittaa muutenkin resurssipulan parissa kamppailevaa museolaitosta?

Nykypäivän näkökulmasta tällaisia voisivat olla vaikkapa pienet astianpalat, palaneen saven kappaleet ja rautakuona. Ne ovat olleet perinteisesti niin sanottua massatavaraa, josta ei saa paljoa tietoa irti. Sellaiselle ei ole syytä antaa turhaa julkisuutta tai uhrata liikaa aikaa. Kyse on muinaistutkimuksen suhtautumisesta aineelliseen kulttuuriin, joka on ollut alalle tyypillistä.

Paras esimerkki näennäisesti merkityksettömistä ja arvottomista ”löydöistä” lienevät tavalliset, työstämättömät kivet. Toki silloin, kun ne muodostavat yhdessä jotakin suurta – kuten hautaröykkiön tai rakennuksen – ne saavat osakseen huomiota. Tällöin yksittäisten kivien merkitys kuitenkin katoaa kokonaisuuden alle. Kysytään, mikä on tämän ja tuon raunion käyttötarkoitus, mitä se edustaa ja mitä sillä haluttiin sanoa. Tällöin ei nähdä puita metsältä.

Mutta ”arvotonkin” aines johdattaa lopulta muinaistieteen peruspäämäärien luo. Yksi arkeologian pääperiaatteista on se, että löytö ei ole itsetarkoitus. Emme kaiva, kerää ja vain esittele toinen toistaan uskomattomampia asioita, vaan yritämme kertoa löytöjen avulla keskeisiä seikkoja muinaisuudesta: siitä, miten elettiin ja mitä ajateltiin. Näitä seikkoja on tosin usein vaikea kuvitella pelkkien kaivauslöytöjen avulla. Mitä arkipäiväisemmältä löydetty aines tuntuu, sitä vaikeampaa näyttää olevan sen mahdollisen roolin ja merkityksellisyyden ymmärtäminen ja myöntäminen. Sellaisella ei ole kiinnitystä suureen kertomukseen, aineen arvo ja yhteys menneen ajan elämään hukkuu tai hukutetaan.

Mutta onneksi muinaislöydöt itsessään eivät ole ainoa lähde, jonka pohjalta mennyttä maailmaa voidaan paremmin hahmottaa. Laajempaan ymmärrykseen päästään esimerkiksi folkloreaineiston – jota Suomessa on kerätty poikkeuksellisen paljon – perusteella. Se tarjoaa välähdyksiä osasta parhaimmillaan jo esihistoriaan juurensa ulottavista meille vieraista käsityksistä. Otan tässä tarkasteluun esimerkkinä jo mainitun tavallisen kiven.

Ensinnäkin suomalais-karjalainen kansanperinne kertoo, että kivet ovat kaukana epäorgaanisesta, luonnollisten tapahtumien myötä syntyneestä aineksesta. Ne ovat alkujaan yliluonnollisen olennon lapsia, jotka kasvavat aivan kuin vaikkapa puu kasvaa.

Kiviä on myös käytetty uskomuksellisissa toimissa, kuten erilaisten myönteisten tapahtumien aikaansaamiseen.

Parannustaikuus on hyvä esimerkki tästä. Kivillä, joista osa oli peräisin erilaisista röykkiöistä, paineltiin paiseita ja vammoja ja saatiin näin kipu karkotetuksi. Toisaalta mikä tahansa kivi, johon itsensä loukkasi, saattoi myös parantaa. Jomottavaa kohtaa tällaisella kivellä koskettamalla pääsi kiven vihoista.



Kiviraunio, johon kalastajat kantoivat kiviä, Pohjanlahden Tankarilla. Valokuva: Timo Muhonen.

 ”Pelkillä” kivillä oli paikkansa myös Pohjanlahden kalastusyhteisöjen initiaatioriiteissä, ja Vienan Karjalan kalastajat ja venematkalaiset toivat kukin pyhän paikan ohi kulkiessaan kiven sinne. Ainakin osa viimeksi mainituista miellettiin uhreiksi pyhimyksille ja siten arvokkaiksi. Kyseessä on tapa, joka ulottuu Kauko-Karjalan korvenperiltä maailman ääriin.



Yksi monista Camino de Santiagon varrella Valokuva: Robyn Andrews.

Mikä arvo kivelle siis tulisi antaa? Sillä on kansanperinteen perusteella voinut olla monia merkityksiä, melkoisiakin, mutta yksittäiseen kiveen liittyneistä ajatuksista ja käytännöistä on usein (liki) mahdotonta päästä selville. Näin ollen yksikään arkeologi ei halua pussittaa pelkkiä maasta paljastettuja tai röykkiöistä kaivettuja kiviä. En tätä erityisesti suosittelekaan, vaan kiven antia muinaistutkimukselle tulee sen sijaan hakea toisesta, yleisemmän näkökulman suunnasta. Kiven tarina osoittaa, että pienillä ja vähäpätöisiltä tuntuvilla asioillakin on voinut olla suuri rooli ihmisten elämässä.

Tietystä yhdestä asiasta kertova kansanperinne ei toki yksin riitä kuvaamaan esi-isiemme suhtautumista aineelliseen maailmaan. Vaaditaan laajoja, folkloren eri ääriä kartoittavia tutkimuksia, jotta käteen jää yleisiä suuntaviivoja, vaihtoehtoisia malleja ja uusia näkemyksiä arkeologisenkin tulkinnan tarpeisiin. Edellä kuvattu, kiven eri puolet huomioon ottava lähestymistapa on yksi näistä kartoitusyrityksistä, joiden avulla menneen ajan maailmankuvaa hahmotellaan kokonaisvaltaisemmin. Sen selvittäminen on – ei enempää eikä vähempää – yksi arkeologian päätavoitteista. Maailmankuva on se sateenvarjo, jonka alle muinaisuuden koko elämä kaikkine löytöineen, loisteliaineenkin, sijoittuu. Näin kiveen liittyvillä ajatuksilla paljastuu olevan merkitystä, joka ei kalpene sille aikojen saatossa annetuille vastineilleen. Yhtäkkiä arvottomalla onkin arvoa.

Lisälukemista aiheesta:

Teksti: Timo Muhonen

Viimeksi muokattu 31.3.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi