11.2.2013

Arkeologinen esinetutkimus ja elinkaariajattelu

Nostan käteeni tutkimuspöydältä rautaisen miekan. Yli tuhatvuotinen lepo maassa on tehnyt tehtävänsä: ruoste on syönyt kuopille aikoinaan kiiltäviksi hiotut metallipinnat ja riisunut ne koristeistaan lähes täysin. Varhaisempaan tutkimukseen nojaten voin määrittää miekan tyypin sen kahvan osien muodon perusteella ja näin kertoa miltä aikakaudelta se on peräisin. Mutta mitä muuta?

Mieleeni nousee useita erilaisia kysymyksiä. Miten miekka on valmistettu? Onko se ollut kelvollinen ase? Missä se on taottu ja miten se on päätynyt tänne? Kuka sitä on täällä kantanut ja mitä miekalla on täällä tehty? Miten se on päätynyt maahan ja miksi? Miltä miekka on näyttänyt uutena?

Arkeologisen esinetutkimuksen piirissä on yleistymässä niin sanottu esinebiografian käsite, jonka avulla voidaan pohtia vastauksia esimerkiksi yllä mainittuihin kysymyksiin. Sanaa biografia käytetään yleisesti kuvaamaan elämäkertaa, arkeologisessa esinetutkimuksessa käsitteellä voidaan ymmärtää esineen elinkaarta, missä esineen idea, valmistus, käyttö ja hylkääminen nähdään ajallisesti toisiaan seuraavina lenkkeinä. Tämän kirjoitussarjaan teemaan kytkeytyen voidaan sanoa, että esineen elinkaari itsessään kuvaa sen formaatioprosessia, miten esine on muotoutunut sellaiseksi kuin se oli käyttöaikanaan, ja miten se päätyi nykyhetkiseen löytöpaikkaansa.

Elinkaariajattelu on huomattavasti kehittyneempi tapa tutkia arkeologisia esinelöytöjä, kun sitä vertaa perinteiseen esineen ulkomuodon, koristelun ja käyttötarkoituksen pohjalta tehtyyn luokitteluun, joka paitsi auttoi jäsentämään valtavaa löytöjen määrää, myös järjestämään ne ajallisesti toisiaan seuraaviksi tyypeiksi. Esimerkiksi viikinkiajan (noin 800-1025 j.Kr.) miekkojen tapauksessa aineisto järjestettiin etupäässä kahvojen ulkomuodon mukaan, jolloin tietyn muotoiset kahvan osat muodostivat kokonaisuutena tietyn ”tyypin”.

Piirroksia Norjasta löytyneistä viikinkiajan miekoista, joissa on säilämerkkejä. Lähde: Anders L. Lorange: Den yngre jernalders sværd. Bergen 1889.

Esittelen arkeologisen esinelöydön elinkaaren tutkimusta oman väitöskirjatyöni piiristä. Työni keskittyy viikinkiaikaisten ja ristiretkiaikaisten (n. 800-1200 j.Kr.) niin sanottujen säiläkirjoitusmiekkojen tutkimukseen. Säiläkirjoituksella tarkoitetaan miekan terään upotettuja merkkejä, jotka voivat muodostaa kokonaisia sanoja tai lausahduksia, mutta myös symbolisia kuvioita, unohtamatta tunnistamattomia merkkejä, jotka saattavat matkia jotakin kirjoitusta. Väitöstyöni keskittyy pelkästään rautaisia merkkejä käsittäviin miekanteriin, joita on Suomen aineistossa noin 150 kappaletta.

Työni kannalta olennaista on ensinnäkin, minkä vuoksi säiläkirjoituksia on alettu valmistaa. Esineen elinkaarta ajatellen on ensin oltava jokin idea esineestä, ja on tunnistettava esineen syntyyn vaikuttaneet tekijät. Vaikka miekka itsessään on jo pronssikaudella syntynyt muoto eikä sen ensisijaisesta käyttötarkoituksesta ole epäselvyyttä, on sen muoto muuttunut viikinkiajalle tultaessa, säilämerkkien ollessa täysin uusi piirre.

Miekkojen valmistukseen kytkeytyviin kysymyksiin voi parhaiten vastata luonnontieteellisten menetelmien avulla, etupäässä arkeometallurgian, joka tutkii muinaista metallienkäyttöä ja sen vaikutuksia. Miekkojen tapauksessa voidaan tehdä niin sanottuja metallografisia analyyseja, jotka selvittävät esimerkiksi miekanterään käytetyn raudan koostumusta. Tästä puolestaan voidaan tehdä päätelmiä vaikkapa miekan kelpoisuudesta aseeksi, miekan takoneen sepän taidoista ja tiedoista, ja jopa miekkaan käytetyn raudan alkuperästä. Samoin eväin voidaan päätellä, miten miekka on toiminut taistelukäytössä. Tästä voi jopa havaita miekan terässä jälkiä, joita voi edelleen tutkia mikroskoopin avulla. Jäljistä päästään tulkitsemaan vaikkapa taistelutekniikkaa. Käyttöön liittyen miekan ulkoasu voi viitata kantajansa varallisuuteen tai arvoasemaan, joiden pohdintaan on otettava mukaan myös löytöyhteys. Mitä muuta oli haudattu miekan ja kantajansa mukana? Miten nämä löydöt suhteutuvat muihin samalta paikalta kaivettuihin löytöihin? Löytöyhteys onkin tärkeä, sillä se kertoo myös miten ja mistä syystä miekka on päätynyt sinne, mistä se myöhemmin löydettiin eli elinkaarensa päähän.

Eräs Suomessakin 1990-luvulla jalansijaa saanut tutkimustapa, joka soveltuu erinomaisesti esineen elinkaaren tarkasteluun, on kokeellinen arkeologia. Siinä pyritään toisintamaan jokin esineen elinkaaren vaiheista, vaikkapa raaka-aineen hankinta, esineen valmistus, käyttö, tai jopa hautaustapa. Olennaista on, että toisintaminen tapahtuu tarkasti säänneltyjen kokeiden kautta, jolloin voidaan tutkia yrityksen ja erehdyksen kautta, miten asiat ovat toimineet. Viikinkiaikaisen miekan tapauksessa voidaan pyrkiä valmistamaan miekka mahdollisimman alkuperäisen kaltaisista materiaaleista alkuperäisin menetelmin, jolloin saadaan aikaan ennallistus siitä, miltä miekka on voinut näyttää uutena. Näin saadaan myös kuva itse valmistuksesta sekä siihen vaadittavista taidoista, puhumattakaan, että tuloksena on esine, jota voidaan hyödyntää myös miekan käyttöominaisuuksia tutkittaessa.

Kirjoittajan kokeellisesti valmistamia säiläkirjoitusmiekkojen ennallistuksia. Ennallistukset voivat palauttaa muinaisten löytöjen loiston, kun ne pohjautuvat tarkkaan tutkimukseen ja niiden valmistamiseen panostetaan huolella.

On sanomattakin selvää, että esineen koko elinkaaren tutkiminen ja ennallistaminen on erittäin suuri työ. Tästä syystä usein keskitytäänkin johonkin elinkaaren lenkkiin, useimmiten valmistuksen tutkimiseen. Toinen vaihtoehto on keskittyä koko esineen sijasta johonkin sen yksittäiseen piirteeseen, kuten esimerkiksi säilämerkkeihin koko miekan sijasta. Elinkaareen liittyen on tärkeää tietää myös se, miten esine on päätynyt kontekstiinsa ja mitä sille on siellä tapahtunut, sekä millaiset ovat esineen löytöolosuhteet. Esimerkiksi peltoa kynnettäessä voi auranterä taivuttaa miekan, joka on ollut maahanpanohetkellä täysin suora. Tämä täytyy pystyä erottamaan hautaushetkellä tahallisesti rikotusta aseesta. Niinikään tahallisen rikkomisen merkit on pyrittävä erottelemaan esimerkiksi taistelussa syntyneistä vaurioista. Nämä saattavat tuntua pieniltä seikoilta, mutta niillä on suuri merkitys tulkittaessa yksilöiden ja yhteisöjen käyttäytymistä, vaiheita ja tapoja.

Lisätietoja ja luettavaa:

Appadurai, Arjun (ed.) 1986. The social life of things: commodities in cultural perspective. Cambridge: Cambridge University Press.

Caple, Chris 2006. Objects: Reluctant Witnesses to the Past. London & New York: Routledge

Immonen, Visa 2007. Museokokoelmat ja historiallisen ajan arkeologian esinebiografinen tutkimusprosessi – metodologisia ja byrokraattisia havaintoja

Moilanen, Mikko 2010. Arkeometallurgia Suomen esihistorian tutkimuksessa. Tieteessä tapahtuu 4-5/2010: 9-14.

Teksti: Mikko Moilanen

Viimeksi muokattu 17.4.2015

Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.

Seuraa meitä:

Ota yhteyttä

Suomen Akatemian viestintä
terhi.loukiainen@aka.fi

Lisätietoja Suomen Akatemiasta www.aka.fi