Irmeli Mustalahti: Kenen biotalous: Kuka päättää millaista biotaloutta kohden kuljemme?

12.9.2017

Irmeli Mustalahti on yhteiskuntatieteellisen biotaloustutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on yhteiskuntatieteelliseen ympäristötutkimukseen erikoistunut kehitystutkija, jonka tutkimusryhmä työskentelee Tansaniassa, Nepalissa, Laosissa, Meksikossa sekä Suomessa. Tutkimusryhmä tutkii kansalaisten mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa luonnonvarojen hallintaan ja käyttöön.

Ilmastonmuutos on globaali huolenaihe ja biotalous nähdään keinoksi siirtyä vähähiiliseen talouteen. Niin kansainvälisillä neuvotteluilla kuin erilaisilla rahoitusmuodoilla, pyritään tukemaan kestävää kehitystä ja siirtymistä kohti biopohjaista taloutta. Samaan aikaan maiden tulisi sitoutua YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelmaan. YK:n Agenda 2030 korostaa, että kaikki ihmiset, mukaan lukien köyhimmät ja haavoittuvimmat, pitäisi huomioida kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuksessa. Tämä Agenda 2030 kohta tulisi huomioida myös näinä biotalousbuumin aikoina. Biotalouteen siirtyminen edellyttää kansalaisten mukanaoloa päätöksenteossa ja vuorovaikutteista lähestymistapaa, jonka avulla eri toimijoiden ja kansalaisten on kyettävä keskustelemaan oman elinympäristönsä kehittämisestä ja siihen liittyvän toiminnan vaikutuksista.

Ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen (https://yle.fi/uutiset/3-9628582 ) mukaan Suomi tähtää siihen, että vuotuisesta metsänkasvusta hyödynnettäisiin 75 prosenttia. Hän korostaa, että Suomen metsät ovat merkittävä hiilinielu nyt ja tulevaisuudessa. Mutta mitä muuta Suomen metsät voisivat olla ja kuka päättää mistä tuo hyödynnettävä 75 prosenttia vuotuisesta kasvusta kaadetaan? Kansallisen metsästrategian mukaan Suomen pitäisi lisätä hakkuita 10-15 miljoonaa kuutiota vuodessa. Puu on toki uusiutuva luonnonvara. Mutta metsä ei ole yksin puuta vaan ekosysteemi, maisema, marjapaikka ja paljon muuta. Jokaisella metsän käyttäjällä on hieman erilaiset arvot ja tarpeet, ja siksi metsillä on niin monta tarkoitusta ja käyttömuotoa kuin on käyttäjääkin. Haluan käyttää itseäni esimerkkinä, miksi minun pitäisi voida päättää, miten luonnonvaroja käytetään ja millaista biotaloutta kohdin kuljemme.

Olen yksi niistä maailman 60 miljoonasta ihmisestä ja Suomessa noin 54 000 ihmisestä, jotka sairastavat epilepsiaa. Olen myös yksi siitä kolmasosasta, jonka epilepsiaa on vaikea hoitaa nykyisillä lääkkeillä. Siksi minulla onkin toive, että joskus kehitettäisiin vielä lääke, vaikkapa suomalaisista sienistä, marjoista tai mäntyöljystä, joka poistaisi kohtaukset mutta olisi myös hellävarainen muistille ja sydämelle. Epilepsia on yleisin vakava neurologinen sairaus, joten siihen liittyen lääkkeiden kehittämien on tärkeää, mutta myös kohtausten ehkäiseminen on tärkeä osa sairauden hoitoa. Meidän epilepsiaa sairastavien onkin mietittävä, miten parhaiten pystymme ehkäisemään kohtauksia ja voimakasta stressiä, joka monelle meistä on kohtauksien pääaiheuttaja. Oma menetelmäni on yksinkertainen: toki syön lääkkeeni säännöllisesti mutta sen lisäksi yritän päivittäin käydä metsässä (Rakas Mieheni, älä kerro tätä lapsillemme, he eivät vielä ole purnanneet lisääntyneitä metsäretkistä). On tutkimuksellistakin näyttö, että luonnossa kävely vähentää kielteisten asioiden märehtimistä ja näin stressiä (kannattaa lukea esimerkiksi tämä artikkeli: http://www.pnas.org/content/112/28/8567.abstract)

Kuten huomaatte metsät eivät tuota ainoastaan aineellista hyvää vaan myös aineetonta hyvinvointia. Puuaineiset ja ei-puuaineiset tuotteet ovat tietysti helpommin muutettavissa rahaksi, mutta myös luonto- ja terveysmatkailu ja siihen liittyvät erilaiset palvelut ovat erittäin merkittäviä. Minulle kansalaisena biotalous merkitsee hyvin erilaisia, usein päällekkäisiä ja myös kilpailevia käyttömuotoja: Silmäni lepää hyvin hoidetussa männikössä, mutta juuri se paras sienimetsä on siellä vanhassa kuusikossa, jonka metsäomistaja on toistaiseksi jättänyt kaatamatta. Käyn metsäretkellä vähentämässä stressiä siellä mihin asti jaksan polkea pyörällä työpäivän jälkeen, juuri siinä lähimetsässä, joka ehkä kohta tulee olemaan rakennusmaata uusille kerrostaloille. Ja juuri siihen metsään olen vienyt vieraamme poimimaan mustikoita. Vaikka en haluaisi, että mustikkametsäni tilalle tulee kerrostaloja, haluaisin asua vanhuudenpäiväni puukerrostalossa. Silloin en ehkä jaksa polkea lähimetsään mäntyjä ihastelemaan mutta saisin laskeskella oksia puukerrostalon puuseinässä.

Oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulisi huomioida yksilöiden erilaiset tarpeet. Mutta kuka lopulta päättää, millaista biotaloutta kohden kuljemme? Onko Suomessa, niin päättäjillä kuin kansalaisillakin, kykyä uudenlaisen, vuorovaikutteisen talousajattelun toteuttajiksi? Ja viestinviejiksi esimerkiksi kansainvälisen ympäristöpolitiikan ja sopimusten kautta?

Joskus jokin kansainvälinen sopimus voi olla Suomelle - taloudellisesti - epäedullinen mutta luoda samalla tilaa uudenlaiselle ajattelulle ja vaikkapa uudenlaiselle teknologialle ja yritystoiminnalle. Metsätalouden kohdalla EU:n esittämät energia- ja ilmastopaketin uusi laskentatapa tuntuu epäedulliselta, koska Suomen metsät on totuttu näkemään Euroopan hiilinieluna ja puuta poistetaan vähemmän kuin sitä kasvaa. Toisaalta nämä tiukentuneet laskentatavat ehkä pakottavat Suomen kehittämään hiilinielun kannalta parempia metsän hoito- ja käyttömuotoja. Teea Kortetmäki linkitti käsitteen resilienssi (eli kyky selvitä erilaisista häiriötiloista) ja kyvykkyys näkökulman: kyky selvitä erilaisista muutoksista on kyvykkyys, jota ilman yksilö ei pysty turvaamaan tulevien kyvykkyyksien toteutumista. Ehkä EU:n uudet laskentatavat aktivoisivat päättäjät ja yritykset yhdessä miettimään millä keinoin voimme kasvattaa hiilivarastoja niin metsän hoitokeinojen (esimerkiksi jatkuvan kasvatuksen menetelmin, lukekaapa mielenkiintoista blogia: https://arvometsa.fi/blogimme ) ja puurakentamisen kautta. Se olisi mielestäni sitä viisasta metsätalouden ja pitkäkestoisten puutuotteiden käytön tukemista, jota metsäbiotalouden pitäisi tukea ja näin lisätä ilmastohyötyjä.

Kun puhutaan uusiutuvista luonnonvaroista, ne nähdään usein yksinkertaisesti uusiutuvina ”loputtomina resursseina” talouskasvua pönkitettäessä. Kortetmäki käytti väitöskirjassaan sanontaa: ”Vasaralla on vaikea korjata murtunutta jalkaa.” Tuntuu, että päättäjien kuin meidän kansalaistenkin on vaikea muistaa tätä. Suomessa metsäbiotaloutta edistettäessä, ja siihen toivottavasti siirryttäessä pitäisi pitää mielessä tuo sanonta. Vaikka puu on uusiutuva luonnonvara, lähimetsä, maisema ja ekosysteemi sellaisena kuin juuri nyt sitä käytämme tai sen näemme, ei palaudu ennalleen avohakkuiden jälkeen. Vaikka puu onkin tärkeä raaka-aine kehitettäessä metsäbiotalouden tuotteita, pitää myös muistaa että myös ei-puuaineisista tuotteista ja palveluista saadut hyödyt ovat merkittäviä. Erilaisten hyötyjen, arvojen ja tarpeiden huomioiminen ei ole yksin taloudellinen tai ympäristökysymys vaan myös oikeudenmukaisuuden käsitteistö soveltuu biotalouden tarkasteluun. Filosofit Amartya Sen ja Martha Nussbaum tekivät tunnetuksi kyvykkyyksien (capabilities) näkökulman, jossa oikeudenmukaisen yhteiskunnan tulee turvata yksilön hyvinvointia tukevien kyvykkyyksien toteutuminen. Tämä käsite sopii myös ajatteluun siitä millaista vuorovaikutteisen, erilaisten toimijoiden ja kansalaisten kyvykkyysien huomioivan, biotalouden tulisi olla. 

Esimerkiksi lähimetsää hyvinvoinnin edistäjänä ei voi korvata perustamalla uusia kansallispuistoja.  Kun metsät ovat kaukana asutuksesta, vain saarekkeina kansallispuistoissa, miten moni enää pystyy hoitamaan stressiään lähimetsässä tai toteuttamaan oikeuttaa hyvinvointia tukevien kyvykkyyksien toteuttamisessa omassa elinpiirissään. Vaikka kansallispuistot ovat minulle tärkeitä, vien omat lapseni mieluusti retkelle mieheni suvun talousmetsään. En yksin siksi, että se on lähempänä kuin kansallispuistot mutta myös siksi, että haluan näyttää millaiselta hyvin hoidettu jatkuvan kasvatuksen metsä näyttää. Toivon, että lapsillani on tulevaisuudessa oikeus omien kyvykkyyksien toteuttamisessa omassa lähimetsässään. Tulevaisuuden kyvykkyyksien kannalta lähimetsällä (niin metsätalouden kuin matkailu- ja terveyspalveluiden kannalta) voi tulevaisuudessa olla suurempi merkitys kuin arvaammekaan, olipa se sitten hoidettu mäntymetsä tai sankka sienikuusikko. Siksi biotalouden tulisi olla vuorovaikutteisempaa ja moniäänistä, tulevaisuuden kyvykkyydet huomioivaa biotaloutta, joka näkisi metsän puilta, niiden lähimetsän reunalla asuvien ihmisten - varsinkin nuorten - kautta ja näin tukisi erilaisia biotaloustoimijoita ja antaisi erilaisille arvoille ja tarpeille äänen. 

Tämä blogi perustuu artikkeliin: Mustalahti, I. 2017. The responsive bioeconomy: The need for inclusion of citizens and environmental capability in the forest based bioeconomy. Journal of Cleaner Production (2017) 1-10. http://dx.doi.org/10.1016/j.jclepro.2017.06.132

 

Muuta aiheeseen liittyvää luettavaa: 

Kleinschmit, D.;  Arts, B.;  Giurca, A;  Mustalahti. I., Sergent, A.; Pulzl, H. (2017). Environmental concerns in political bioeconomy discourses. International Forestry Review 19(1):2017

Konu, H. 2015. Developing a forest-based wellbeing tourism product together with customers: An ethnographic approach. Tourism Management 49:1-16.

Kortetmäki, T. 2017. Justice in and to Nature: An Application of the Broad Framework of Environmental and Ecological Justice. PhD disserdation. University of Jyväskylä. 

Blogiarkisto

Akatemian blogeissa tiedeyhteisöä edustavat vierailevat bloggaajat kirjoittavat tiede- ja tutkimusmaailman ajankohtaisista kuulumisista, tutkijantyön arjesta ja tutkimusaiheistaan. Kirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan.

Viimeksi muokattu 13.9.2017
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »