Ilpo Vattulainen: Kuinka luoda yhä vahvempia tieteen huippuyksiköitä?

28.6.2014

Suomalaisen huippuyksikköajattelun perustajana pidetään Olli V. Lounasmaata, jonka tieteellinen perintö elää edelleen Aalto-yliopistossa toimivan kylmälaboratorion kautta. Hän totesi aikoinaan, että huippuyksikköä ei perusteta, se syntyy. Tällä hän lienee tarkoittanut sitä, että poikkeuksellisen vahvat tutkijat tunnistavat toisensa ja kussakin piilevän tieteen tekemisen intohimon. Samoin he pystyvät tunnistamaan ja sopimaan yhteisen tavoitteen, ja jos näiden lisäksi myös henkilökemia toimii poikkeuksellisen hyvin, ovat ainekset huippuyksikön syntymiseen olemassa. Se, saako tällainen spontaanisti muodostunut valioyksikkö julkisesti tunnustetun huippuyksikön aseman, on myöhemmin Suomen Akatemian päätettävissä.

Kukaan tuskin kiistää suomalaisen huippuyksikköpolitiikan aikaansaannoksia. Monilla aloilla huippuyksiköt ovat kyenneet tieteellisiin läpimurtoihin. Tämä on tullut mahdolliseksi riskin ottoon mahdollistavien resurssien ja kriittistä massaa suurempien yksiköiden ansiosta, unohtamatta myöskään huippuyksiköiden kykyä vongata luokseen parhaat nuoret kyvyt luomaan jotain aidosti uutta.

Silti jotain on myös pielessä. Itse tieteessä noin 20 vuotta mukana olleena olen yhä useammin päätynyt todistamaan keskusteluja, joissa alan parhaisiin kuuluvat tekijät toteavat, että huippuyksikköhakuun osallistumiselle on vaikeaa löytää riittävää pohjaa. Se mikä heitä kiehtoisi on mahdollisuus ottaa huomattavaa riskiä noin 3-6 vuoden aikajänteellä heidän tieteenalansa parhaimmiston muodostamassa yhteisössä, jossa jokaisesta pystyy aistimaan intohimon yhdessä sovittujen tieteen suurten ongelmien selvittämiseksi. Jalkapallovertausta käyttäen tavoitteena olisi muodostaa loistavien vetäjien ja pelaajien muodostama (uusi) joukkue, jossa olisi vahva yhteenpelaamisen henki saada pallo pussiin.

Kuinka mahdollista tämä nyky-Suomessa on? Suuri osa loistavista tutkimusryhmistä on jo mukana huippuyksiköissä. Hyvin usein niiden toiminta jatkaa toimintaansa yhdestä 6-vuotiskaudesta seuraavaan. Uudet nousevat kyvyt, tai tutkimusryhmät jotka päättävät siirtyä sivuun nykyisten huippuyksikköjen toiminnasta, pyrkien luomaan jotain omaa uutta, ovat tässä kisassa hankalassa tilanteessa. Kuinka luoda mahdollisuudet uuden huippuyksikön syntymiselle, jos suuri osa alan parhaista tekijöistä on jo sitoutunut vakiintuneeseen huippuyksikköön? Vaihtoehtoisesti: entä jos vapaana olevat pelaajat eivät välttämättä olekaan niitä kaikkein pätevimpiä, tai jos heidän intressinsä kohdistuvat liian laajasti useisiin tutkimusteemoihin, jolloin merkittävän lisäarvon luominen sisäisestä yhteistyöstä on niin sanotusti haasteellista. Yllä olevan jalkapallovertauksen pohjalta tilannetta voisi kuvata kuvitteellisella joukkueella, jossa kaikki vetäjät tai pelaajat eivät välttämättä olisi kovin lähellä Rolandon tai Messin tasoa, ja jossa monien pelaajien mielestä palloa olisi kiva potkia ihan mihin maaliin vaan.

Niin ikävää kuin se onkin, Suomi on pieni maa, jossa kriittistä massaa suuremman huippuyksikön syntyminen kaikille merkittäville aloille ei ole erityisen helppoa.

Millä tavoin uusien ja poikkeuksellisen vahvojen huippuyksiköiden syntymistä voisi edistää? Yksi varteenotettava keino olisi periaatteessa varsin yksinkertainen: huippuyksikkökisan avaaminen kansalliselta tasolta kansainväliseksi. Jos ajatusleikin omaisesti esimerkiksi Suomi yhdessä muiden pohjoismaiden, Saksan, Hollannin ja Iso-Britannian kanssa avaisivat kisan, jossa kaikki näissä maissa olevat tutkimusryhmät saisivat yhteisesti muodostaa konsortioita tiukasti oman niche-tutkimusalueensa ympärille, niin varsin todennäköisesti hakupaine olisi poikkeuksellisen kova. Kova olisi myös tieteen taso, koska monissa näistä maista on lukuisia Max Planck -instituuttien kaltaisia tieteen kehtoja. Tämä myös tukisi sitä, mikä nyt on realiteetti: parhaat tutkimusryhmät tekevät useimmiten yhteistyötä muiden loistavien tutkimusryhmien kanssa välittämättä siitä, missä ne ovat. Hyvin usein ne eivät ole Suomessa. Ja jos hakemus pohjautuisi jo olemassa olevaan, pitkään jatkuneeseen kansainväliseen yhteistyöhön usean toisensa hyvin tuntevan tutkimusryhmän kesken, tasolla jossa pyrkimys käsitteeseen excellence on itsestäänselvyys, niin käytännössä tämä tarkoittaisi, että huippuyksikkö on jo syntynyt. Nyt pitäisi enää löytää kätilö, joka todistaa asian, ja enkeli, joka antaa tiedevauvalle riittävästi karkkirahaa.

European Research Council (ERC) tukee ylläolevaa ajatusta jo pioneeriluonteisesti. Ongelma on, että se sallii korkeintaan 4 partnerin yhteisen hakemuksen (ERC Synergy Grant). Ongelmallista on myös se, että yksikään mitä tahansa muuta ERC-projektia jo vetävä tutkimusjohtaja ei tällaiseen synergiahakemukseen saa ottaa osaa.

Suomen tiedepolitiikkaa muokkaavilla olisi tässä mietintämyssyn paikka. Kuinka luoda mahdollisuuksia suomalaisen tieteen nostamiseksi yhä korkeammalle?

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »