Sami Moisio: Tutkitaan tieteen tekemistä

3.5.2013

Elämme tiedepolitiikassa mielenkiintoisia aikoja. Maailmanlaajuisesti leviävät opit tieteellisen toiminnan oikeista ja vääristä malleista ovat rantautuneet Suomeenkin. Yliopistojen tutkimusvelvoite on samalla jatkuvasti vahvistunut. Viime vuosina on siksi paljon keskusteltu tieteellisen työn kansainvälistämisestä, artikkelijulkaisemisesta kansainvälisissä sarjoissa, siteerausten kerryttämisestä ja menestymisestä erilaisilla tieteen rankinglistoilla.

Oman aikamme tieteellisen toimintakulttuurin muotoutumisen ymmärtäminen ja tuohon muotoutumiseen liittyvien poliittisten jännitteiden sekä toimintatilojen analyysi on tieteen tutkimuksen suuria haasteita myös Suomessa. Tämä jo siitä syystä, että nyt käynnissä olevat tiedepoliittiset reformit aiheuttavat kasvavaa hankausta eri tieteellisten toimintakulttuurien välille.

Yliopistoissa tehtävän opetuksen ja tutkimuksen laadun parantaminen oli vuonna 2010 Suomessa toteutuneen yliopistouudistuksen suuri perustelu ja tavoite.

Yliopistouudistusta tullaan tutkimaan lukuisista näkökulmista. Yksi niistä tulee koskemaan sitä, millaisen toimintatilan institutionaalinen uudistus loi laadun määrittämiselle.

On meneillään kamppailu hyveellisen tieteellisen toiminnan olemuksesta. Nyt voidaan aikaisempaan kansansivistysyliopistoon verrattuna helpommin "erottaa jyvät akanoista".

Oikean tieteellisen toiminnan määrityskamppailussa on silmiinpistävää se, että humanistiset tieteet tai sosiaali- ja kulttuuritieteet eivät ole vallan ytimessä. Oikean tieteellisen toiminnan malli ojennetaan pääosin suurissa tutkimusryhmissä suoritettavan kokeellisen tieteen puolelta. Suomenkielinen julkaiseminen ja kansallinen painotus ovat alkaneet rinnastua keskinkertaiseen tieteelliseen laatuun.

Hyveellisen tekemisen määrittelyssä on käytössä yksi hallinnan avainteknologia: määrään perustuva mittaaminen. Yliopistolaisten toimintaa, kapasiteetteja ja kokonaista olemusta pyritään muuttamaan joukolla erilaisia arviointeja ja mittaristoja.

Määrällisyyden korostuminen ei ole yliopistoissa suinkaan uusi ilmiö, eikä se ole näin ollen yliopistouudistuksen seurausta. Määrällisyyden ihannointi eli määrän ja laadun yhdistäminen toisiinsa tullee kuitenkin entisestään vahvistumaan yliopistouudistuksen seurauksena. Samalla erilaiseen mittaamiseen perustuva arviointikulttuuri vahvistuu. Noiden arviointien seurauksena kokonaisia aloja voidaan asettaa rankingjärjestykseen ja näin ohjata rahanjakoa, jolloin tuloksena on itse itseään ruokkiva järjestelmä.

On kiinnostavaa havaita, että mittaristojen asettaja on lähtökohtaisesti valtaa käyttävä taho, joka määrittää tieteellisessä toiminnassa onnistumisen eli laadun kriteerit. Kyse on tiedepolitiikasta.

Määrän ja laadun suhde on kuitenkin hankala asia. Toki on hattua nostettava tutkijalle tai tutkimusryhmälle, jonka mittava tuotanto on täynnä laadukkaita julkaisuja. Mutta samalla on tultava entistä tarkemmaksi siitä, mistä määrä koostuu tutkimusryhmien ja yksilöiden osalta. Joissakin yliopistoissa vaaditaan nykyään esimerkiksi yhteisjulkaisujen tekijöiden yksiselitteinen selvitys siitä, mikä eri henkilöiden panos julkaisuprosessissa on ollut. Tämä on tärkeää eritoten käytettäessä yhteisjulkaisuja erilaisissa hakuprosesseissa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan soisi muutoinkin ottavan tarkemmin kantaa kyseiseen asiaan.

Määrä on hankala asia myös erilaisia viittaustietokantoja tarkasteltaessa. Tunnustusta saa toki tutkija, jonka laadukkaat julkaisut keräävät positiivisia viittauksia eli tulevat hyödynnetyksi toisten tutkijoiden toimesta. Mutta viittausten laskemisen osalta hankaluuksia syntyy siinä vaiheessa, kun viittausten määrä käännetään käsitykseksi tutkimusryhmän tai suorastaan tutkijan laadusta. Kyse ei ole ainoastaan erilaisten tutkimusalojen erilaisuudesta suhteessa viittaustietokantoihin, vaan myös mitta-asteikosta. Miten toisin sanoen pitää tulkita tilannetta, jossa toisen tutkimusryhmän saama viittauskertymä on esimerkiksi viisinkertainen toiseen ryhmään verrattuna?

Määrällisyyden vastustamisen luulisi olevan yksi laatuun panostavan yliopiston keskeisiä tavoitteita. Enää ei sallittaisi kaikenlaista "lukumäärällä hämäämistä" esimerkiksi professorien tehtävien täytössä, vaan arvioitsijoiden keskeiseksi tehtäväksi ohjeistettaisiin hakijoiden arvioitavaksi toimittamien julkaisujen laadun arviointi. Silloin jouduttaisiin kysymään perustavaa laatua olevia kysymyksiä koskien määrän ja laadun suhdetta. Kysymys on lähinnä siitä, voiko laadun varaan vannova yliopisto rekrytoida professoriksi vaikkapa 200 heikkotasoista tai keskinkertaista julkaisua laatineen tutkijan tutkimusta ohjaamaan ja johtamaan.

Vuodesta 2015 yliopistojen toiminnan laatua mitataan myös opiskelijapalautteen avulla. Silloin kolme prosenttia yliopistojen perusrahoituksesta jaetaan palautteen perusteella.

Opiskelijapalautteen tuominen mukaan rahoituksen jakamiseen johtaa toivon mukaan opiskelijoiden kannalta myönteiseen kehitykseen. On niin ikään toivottavaa, että opetustyöhön keskittyvät yliopisto-opetuksen ammattilaiset saavat tämän avauksen seurauksena oman näyttömahdollisuutensa.

Edellä mainittujen parannusten toteutumisesta ei kuitenkaan ole mitään takeita. Sen sijaan on varmaa, että palautteen ottaminen mukaan resurssien jakamiseen tarjoaa mahdollisuuden kekseliäälle akateemiselle bluffille. Taistelu opiskelijoiden sieluista alkaa toden teolla laitosten, tiedekuntien ja yliopistojen välillä. Samalla syntynee uusi opiskelijoiden "tyytyväisyyden" mittaamisen kulttuuri ja siinä sivussa kourallinen uusia työpaikkoja tiedehallintoon.

On toivottavaa, että Suomen Akatemia avaa parhaaksi katsomassaan vaiheessa suunnatun haun, jonka tarkoituksena on tuottaa tietoa suomalaisen yliopistomaailman ja sen sisäisten valtasuhteiden sekä toimintakulttuurien muutoksesta esimerkiksi toisen maailmansodan päättymisestä alkaen. Tämä olisi aidosti monitieteinen tutkimushankehaku, jonka tehtävänä olisi lisätä tietoa paitsi eri aloista ja niiden toimintakulttuureista myös tieteen ja yleisen yhteiskuntapolitiikan kytköksestä. Tällaisen tutkimustiedon avulla olisi ainakin potentiaalisesti mahdollista madaltaa tieteiden välisiä raja-aitoja sekä lisätä vuoropuhelua.

Ehdottamani tutkimusohjelma lisäisi potentiaalisesti tutkimusyhteisön itseymmärrystä ja avaisi tärkeitä näkökulmia nykyiseen tiedepolitiikkaan ja sen kehitykseen. Muutoin oletamme helposti, että Suomessa määritetään nyt ensimmäistä kertaa laadukkaan tieteen kriteerejä.

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »