Sami Moisio: Yliopistojen maa

23.10.2013

Jokaisella valtiolla on aluerakenne, joka on rakentunut historian saatossa poliittisten päätösten ja taloudellisten perusdynamiikkojen kiinnostavassa voimakentässä. Kun toimin muutamia vuosia sitten akatemiatutkijana, aloin pohtia aluerakenteen perustaa ja sen muotoutumista nimenomaan Suomen yhteydessä.

Olen tullut siihen alustavaan johtopäätökseen, että aluerakenne koostuu viidestä perustavasta osasta. Näitä ovat instituutiot, infrastruktuurit, tulonsiirtojärjestelmät, yksityisen pääoman muodostelmat sekä väestö ja muut resurssit. Lisäksi edellisistä poikkeavana osana on mainittava kulloistakin aikaa leimaava aluerakenteen perustehtävä.

Suomen valtion aluerakenne on muuttunut historian saatossa perusteellisesti. Nykyinen suhteellisesti katsoen pienten tai keskisuurten keskusten varaan rakentuva hajautettu aluerakenne on ollut tulosta eritoten toisen maailmansodan jälkeen alkaneesta kehityksestä, jossa aluerakenteen perusosat kehittyivät saumattomassa vuorovaikutuksessa ja saivat nykyisen muotonsa.

Aluerakenteen perustehtävä oli pitkään sidottu eräänlaiseen vaikeasti määriteltävissä olevaan kokonaismaanpuolustukseen. Siinä talouskasvu, ajatus valtiovallalle lojaalista sekä aktiivisesta kuluttajakansalaisesta, porvarillinen sivistysoptimismi ja kansallisen tason asettaminen kaiken poliittisen toiminnan keskiöön löivät kättä sangen kiintoisalla tavalla.

Tämän kokonaismaanpuolustuksen yhtenä tuloksena on pidettävä Suomessa väkilukuun nähden laajaa ja ennen muuta tasa-arvoperiaatteen varaan aikanaan rakennettua yliopistojen verkostoa. Laajasta vastarinnasta välittämättä se saatiin aikaan 1950-luvulta 1970-luvun loppuun jatkuneella aivan poikkeuksellisen mielenkiintoisella kaudella, jota ei suinkaan ole vielä tarpeeksi systemaattisesti tutkittu.

Yliopistoista muodostui Suomessa hajautetun aluerakenteen keskeisiä perusinstituutioita, joiden merkitys sijaintialueisiinsa on ollut läpitunkeva. On vaikea ajatella Oulun, Rovaniemen, Kuopion, Vaasan, Joensuun tai Lappeenrannan kaltaisten paikkakuntien kehityspolkuja ilman yliopiston ja niitä edeltäneiden korkeakoulujen perustamista.

Yliopistot ovat noilla sijaintialueilla vaikuttaneet merkittävästi yksityisten pääomien muodostelmiin, ne ovat olleet aivan ratkaisevia muiden julkisten investointien suuntautumisen näkökulmasta ja niillä on ollut perustava merkitys väestökehitykseen. 1990-luvulta alkaen valtiostrategioiden ytimeen pesiytynyt ajatus niin kutsutun tietoon perustuvan talouden aikaansaamisesta on tietenkin vain vahvistanut yliopistojen asemaa aluerakenteen perusinstituutioina.

Ovatko asiat tässä suhteessa muuttumassa yliopistojen lisääntyneiden kansainvälistyspyrkimysten ja -paineiden seurauksena? Olen esimerkiksi Oulussa ja Kuopiossa kuullut paikallisten päättäjien huolestuneena toteavan, että oman alueiden yliopistojen suuntautuminen enenevässä määrin kansainväliseen toimintaympäristöön saattaa oleellisin osin heikentää niiden merkitystä paikallisina ja alueellisina toimijoina.

Tällaisessa puheenparresta paljastuu huoli yliopiston ja sitä ympäröivän yhteiskunnan vuorovaikutuksen uudelleenmuotoutumisesta, kun yliopistoa pyritään kehittämään kohden jotakin sellaista, jota kutsutaan nykyään ”kansainväliseksi tutkimusyliopistoksi”. Juuri tämä pyrkimys oli vuonna 2010 toteutuneen yliopistouudistuksen suuri taustavoima.

Kun aiemman kansansivistysyliopiston kaudella oli tyypillistä kysyä, mitä yliopisto voi tehdä sijaintipaikkakunnan tai sitä laajemman alueen puolesta, nyt kysytään usein, mitä paikat tai alueet voivat tehdä tukeakseen yliopistoja niiden uudenlaisissa pyrinnöissä.

Nähdäkseni huoli niin sanottujen maakuntayliopistojen erkaantumisesta omasta alueestaan on ennenaikainen ja osin yliopistojen itse viljelemän retoriikan aiheuttama. Edes imaginääriselle huipulle kurkottavan tutkimusyliopiston alueellista tai paikallista roolia ei kannata artikuloida ainoastaan laadukkaiden maisterien ja tohtorien tuotantoon vetoamalla taikka innovaatiotoiminnan tukemista painottamalla.

Puhtaan materiaalisen ulottuvuuden lisäksi on nimittäin huomattava, että kansallisvaltion ja ennen kaikkea oman alueidensa yliopistoiksi aikanaan perustettujen sivistysinfrastruktuurien varaan on vuosikymmenten kuluessa rakentunut eräänlainen tiedollinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen pääoma, jota kansainvälistymispyrkimys ei suinkaan mihinkään romuta. Se tuo siihen pikemminkin vain uuden ulottuvuuden.

Tämän pääoman mittaaminen on tietenkin mahdotonta. Mutta havainnot viittaavat siihen, että yliopiston läsnäolosta seuraava kulttuurinen elementti mahdollistaa perustavalla tavalla kaikenlaista taloudellista, poliittista ja yleensäkin yhteiskunnallista toimintaa. Yrityksiä syntyy ja kuolee, mutta yliopisto edustaa Suomessa pitkän aikavälin paikallisyhteisöllistä luottamusta ja kulttuurista perustaa sekä valtiollista läsnäoloa.

Vaikka Neuvostoliiton hajoaminen, syvä talouden lama ja EU-jäsenyys johtivat 1990-luvun ensi vuosina aluerakenteen perustehtävän perusteelliseen uudelleenmäärittämiseen, ei se ole merkinnyt Suomen aluerakenteen läpikotaista muutosta. Yliopistojen alasajosta ei Suomessa ole julkisesti keskusteltu.

On kuitenkin ennustettavissa, että aluerakenteen tehtävän mieltäminen enenevässä määrin tietynlaisena taloutena johtaa siihen, että jatkossa monet aluerakennepolitiikan vallitsevat osat asetetaan uudelleenarvioinnin kohteeksi. Veikkaukseni on, että ainakin nykyisenlaisen kriisitietoisuuden vallitessa paine nykyisen laajuista yliopistolaitosta kohtaan oleellisesti kasvaa. Painetta lisätään tulevaisuudessa erilaisten arviointien avulla.

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »