Minna Palmroth: Simpanssiheimomme periferiassa

18.3.2013

Minna Palmroth on Helsingin yliopiston laskennallisen avaruusfysiikan professori.

Muutama viikko sitten yksi lempibloggaajistani, Ylen Ykkösaamun Aleksis Salusjärvi pohti blogissaan, mitä tiede on antanut kulttuurille. Hänen teesinsä oli, että sähkön ja vesihanojen keksimisen jälkeen ihmisiltä on vapautunut aikaa vedenkannosta ja puunhakkaamisesta, ja kulttuuri on saanut kehittyä. Mietin blogia kuunnellessani, mitä kulttuuri on antanut tieteelle. Nykyään yhteiskunnassa vaikuttaa, ellei nyt tieteenvastainen ajattelu, niin ainakin yltiöpäinen saneeraus- ja tehostamisvimma. Kovatkin perustieteet lähenevät sitä keskustelua, mitä joskus käydään kulttuurista - mitä hyötyä niistä on?

Olen monta kertaa vedonnut Luigi Calvanin sammakonreisiin, joita tökkimällä hän avitti sähkön keksimistä. Jos Luigin siirtäisi tähän päivään, häntä pyydettäisiin jättämään sammakot rauhaan ja innovoimaan jotain tuottavaa. Luigi sattui kuitenkin asumaan huomattavasti suvaitsevaisemmassa ympäristössä. Luigin ajan kulttuuri-ihmiset seurasivat tieteen kärkeä. Vaikka Pariisin hysterianäytökset vaikuttavat jälkeenpäin katsottuna ironisen makaabereilta, on pakko kysyä, millä tieteen eturintaman alalla on tänä päivänä järjestetty yleisötapahtumia, jotka ovat vetäneet yhtä suuren määrän kulttuurieliittiä katsomoon. Ihmiset eivät yllä huipputieteen ääressä muuhun kuin kysymään, mitä hyötyä tästä kaikesta on, ja mihin muuhun voisi nämäkin rahat käyttää. Viimeksi kuulin tämän kommentin eilen eräällä yleisöluennolla, ja siitä oikeastaan tämäkin kirjoitus lähti.

Tätä ei pidä tulkita siten, että olisin jakamassa läjittäin rahaa kaikelle hörhöilylle ilman mitään ennakko-odotuksia. En kuulu siihen porukkaan, jonka mielestä raha tulee pankista ja on yhteiskunnan velvollisuus kustantaa ihmiselle mukava elämä. Olen tuskallisen tietoinen vaihtotaseesta, ja näkisin mielelläni isänmaan taas kasvu-uralla, tavoittelemassa jotakin suurempaa. Kannustan jatkuvasti niitä tutkijakollegojani, joiden työssä on markkinapotentiaalia, perustamaan yrityksen. Etsin tälläkin hetkellä kehittämistämme rinnakkaistamisteknologioista jotain kaupattavaa ja yhteiskunnallisesti hyödyttävää. Haluaisin laittaa itseäni enemmän likoon heimoni puolesta; voisin jopa vaihtaa alaa, jos se auttaisi. Ja se on tutkijalta paljon sanottu.

Mikä siis on asian pihvi? Oikeastaan se, että Suomi on alkanut tuntua älylliseltä periferialta. Tässä ilmapiirissä kulttuuriväkikään ei keksi parempaa käyttöä monelle kymmenelle miljoonalle kuin kopioida amerikkalainen museokonsepti ja sijoittaa se Helsingin parhaalle tontille. Simpanssiheimojen tutkijat ovat huomanneet, että pienet ja sulkeutuneet heimot tuottavat vähemmän innovaatioita kuin suuret ja avoimet yhteiskunnat. Me tarvitsemme tutkijoiden leveää keskiluokkaa luodaksemme kasvuympäristön sille kapealle kärjelle, joka muuttaa maailmaa. Ei ole ihme, että mahdollisesti hörhöhenkinen huijaus, mutta todeksi osoittautuessaan maailmaa muuttava keksintö, Rossin reaktori, on tehty luovuudestaan ylpeilevässä Italiassa, joka suvaitsi Luigia ja hänen sammakonreisiään. Satunnaisten hörhöjen ja rönsyjen sietäminen on maksu siitä, että voimme edes kuvitella joskus Suomessa luovamme jotakin potentiaalisesti yhtä mullistavaa, kuin mitä italialaisten tutkijoiden historiallinen jatkumo on tuottanut.

Ylen vanhoja dokkariarkistoja katsellessa tuntuu, että Suomi oli sivistyksen huipulla 1950-luvulla, kun se pyrki takapajulan maineestaan eroon. Tutkimuksen nykyinen pahoinvointi ja tehostamisvimma on minulle sattuvin merkki sivistyksemme rappeutumisen alkamisesta. Kun tiede alkaa rappeutua, seuraukset näkyvät viiveellä peruskoulutuksessa. Julkkisnälkäisen nuorison siirryttyä kortistoon ja heidän lapsiensa kasvaessa voimme muistella lämmöllä 2000-luvun Pisa-tuloksia.

Mitä tapahtuisi, jos Suomessa keksittäisiin joku todella mullistava, paradigmamuutoksen maailmaan tuova keksintö? Keksijä tekisi taloudellisen itsemurhan Mora-puukot selässään ja myisi konseptin USA:han. Sivistyneistö miettisi, että kyllä ne amerikkalaiset sitten kertovat, että oliko tässä jotain; tehostetaan me sillä välin koneistoa. Kenelle menisi voitot tässä tapauksessa? Varmaan ne amerikkalaiset silkkaa hyväntahtoisuuttaan maksaisivat keksijän kotimaalle, ja antaisivat etulyöntiaseman teknologian ensimmäisenä käyttöönottajamaana. Täällä ylläpidetään Crazy Finns -myyttiä, jonka ytimessä on suopotkupallo ja eukonkanto. Kun tutkija yrittää jotain hullua, vastassa on innovaatiopoliisi. Yrityssektori ei ole sen parempi. Kun suomalainen nimitetään ison firman johtoon, ensimmäisenä aletaan saneerata.

Talous ei ole nollasummapeli, vaan rahaa luodaan markkinoille arvoa tuottamalla mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Mielikuvitus ei toimi ahdistavassa, perifeerisessä, näytösluontoisesti hullussa yhteisössä. Osaamisen johtaminen on mielikuvituksen ruokkimista, innostuksen valamista niin keskiluokkaan kuin kapeaan kärkeenkin. Vielä voimme muuttaa nykyistä suuntaamme. Alkakaamme suvaita: pyrkikäämme huipulle, mutta sietäkäämme keskivertoa tutkimustulosta, sillä se on osa kasvuympäristöä. Tuottakaamme innovaatioita, mutta älkäämme vaatiko niitä kvartaaleittain. Etsikäämme paradigmamuutoksia, yrittäkäämme kalastaa isoa kalaa, sillä tähän yritysmaailmalla ei ole aikaa. Olkaamme paremmin yhteydessä yhteiskuntaan ja yritysmaailmaan, mutta älkäämme odottako, että tutkija voi tehdä innovaatioprosessissa kaiken tieteestä myymiseen. Tällä lunastamme paikkamme tutkijoina ja luomme isänmaalle aidot kasvun edellytykset.

Akatemian blogeissa tiedeyhteisöä edustavat vierailevat bloggaajat kirjoittavat tiede- ja tutkimusmaailman ajankohtaisista kuulumisista, tutkijantyön arjesta ja tutkimusaiheistaan. Kirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan.

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 30.8.2017
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »