Jani Erola: Päättäjät ja tiede

10.12.2013

Viime vuosina on usein korostettu tieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tärkeyttä. Itse väittäisin jopa, että tutkimusten tulosten välittämisen suurelle yleisölle ja päättäjille tulisi olla keskeinen tutkimuseettinen periaate jokaiselle julkisen varoin tutkimusta tekevälle. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että tällainen vaikuttamien ei ole sen paremmin oma kuin monen kollegani vahvuus. Tiedotusvälineet vielä hoituvat, mutta kuinka saada tutkijan viesti perille myös päätöksentekijöille?

Onneksi aiheesta löytyy tietoa. Viime vuonna julkaistiin Henrik Jussilan tutkimus ”Päätöksenteon tukena vai hyllyssä pölyttymässä?” (Sosiaali – ja terveysturvan tutkimuksia 121, Kelan Tutkimusosasto, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/35919). Tutkimuksessa tarkasteltiin kansanedustajien näkemyksiä siitä, kuinka he saavat tietoa tutkimuksista ja mikä rooli tällä tiedolla on päätöksenteossa.

Parhaiten kansanedustajat saavat tutkimustietoa median kautta, sen jälkeen seminaareista ja tiedotteista. Yllättävän moni seuraa heille lähetettyjä tutkimusjulkaisuja, yli puolet kansanedustajakyselyyn vastanneista. Tietolähteenä julkaisut ovat yhtä tärkeitä kuin kansanedustajakollegat, virkamieskunta ja oma avustaja. Suoraan tutkijoilta tietoa saadaan vähemmän.

Mitä tutkijoiden pitäisi sitten tehdä, jotta viesti menisi kansanedustajille nykyistä paremmin läpi? Tärkeintä näyttäisi olevan medianäkyvyys, sillä joka päivänen uutisvirta on paitsi käytetyin, myös toivotuin tietolähde kansanedustajille. Lähes yhtä toivottu tietolähde ovat tiedotteet. Niiden pitäisi olla tiiviitä, suomenkielisiä ja sisältää toimenpide-ehdotuksia. Kansainvälisistä journaalijulkaisuista ei näytä olevan kansanedustajiin vaikuttamisen kannalta paljoakaan hyötyä.

Mutta sitten huonot uutiset. Kolmasosa kansanedustajista ei pidä tutkimusta erityisen hyödyllisenä päätöksenteolle ja liki kaksi kolmasosaa katsoo, että tutkimustietoa käytetään valikoivasti hyödyksi omien tarkoitusperien ajamiseen. Nämä osuudet olisivat Himas-kohun jälkeen todennäköisesti paljon suurempia kuin vuonna 2012. Mitkä tahansa tutkimustulokset eivät myöskään kelpaa, vaan niiden pitäisi myös tukea poliitikon omia tavoitteita.

Kyyninen johtopäätös toisin sanoen on, että politiikassa tutkijoita halutaan käyttää kuin hyödyllisiä hölmöjä, silloin kuin se parhaaksi katsotaan. Ilmeisesti tämä ei toteudu tutkijoiden kohdalla kovinkaan usein. Jussila nimittäin selvitti myös sosiaali- ja terveysvaliokunnan kuulemat asiantuntijat vuosina 2007-2010. Yliopistojen ja sektoritutkimuslaitosten tutkijoita oli näiden joukossa vain 7 prosenttia. Työmarkkinajärjestöillä, muilla etujärjestöillä ja kolmannella sektorilla oli paljon paremmat mahdollisuudet päästä esittämään kantansa valiokuntatyöskentelyn aikana. Näihin ryhmiin kuuluvia kuultuja asiantuntijoita oli lähes puolet.

Kansanedustajien kautta yhteiskuntaan vaikuttaminen näyttää siis vaikealta. Parempi tutkimustuloksista tiedottaminen varmaankin auttaisi. Tutkimusorganisaatiot eivät itse ole tässä onnistuneet tavalla, joka tavoittaisi poliittiset päättäjät, joten ehkä vastuuta voisi ottaa enemmän tutkimusrahoittajat, Suomen Akatemia mukaan lukien. Mutta miten poliitikot saataisiin uskomaan, että myös omia uskomuksia haastava tiede voivat olla hyödyllistä tai jopa tärkeää?

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »