Jani Erola: Vapaan tieteen ja yhteiskunnan välissä

26.6.2012

Yliopistoilla on ollut kautta historian kaksoisrooli: toisaalta harjoittaa korkeatasoista, riippumatonta eli vapaata tiedettä, toisaalta tarjota opetusta korkeimmalla mahdollisella tasolla. Molempien tärkein rahoittaja on Suomessa ollut yhteiskunta. Rahoitus on aina ollut ehdollista – yliopisto tarjoaa yhteiskunnalle tiettyjä asioita ja toisaalta panostaa vähemmän asioihin, jotka kulloinkin valtaapitävien näkökulmasta ovat yhteiskunnan kannalta toisarvoisia. Tämä on pätenyt niin Ruotsi-Suomessa, tsaarin Suomessa kuin itsenäisessäkin Suomessa.

Yliopistot ovat siis tottuneet käymään tutkimuksen vapaudella kauppaa valtion kanssa. Massayliopiston hinta oli, että painopiste valui vapaasta tieteestä opetukseen. Yliopistosektori kasvoi,  mutta samalla korkeakoulutuksesta tuli – muun läntisen maailman tapaan – työvoimapolitiikan jatke. Suurin hyötyjä tässä kaupassa oli kansa ja erityisesti naiset. Yli puolella 30-34-vuotiaista on jokin korkeakoulututkinto, naisilla useammin kuin miehillä.  

Vapaan tieteen painoarvoa yliopistoissa ei laskenut pelkästään opiskelijamäärien kasvaminen. Yksi tärkeä tekijä on ollut sektoritutkimuslaitosjärjestelmä. Merkittävä osa vapaan tieteen potentiaalisista harjoittajista on viime vuosikymmeninä valinnut vähemmän vapaan tieteen tutkimuslaitoksissa. Harva laitoksista rajoittaa tutkijoidensa mahdollisuuksia akateemiseen tieteen harjoittamiseen, sikäli kun siihen muilta töiltä jää aikaa. Tutkimuslaitoksissa vapaan tieteen harjoittaminen ei kuitenkaan ole yliopistojen tapaan itseisarvo. Niiden tarkoitus on palvella ensisijaisesti omaa hallinnonalaansa.

Ensimmäisen Suomen Akatemian synnyn taustalla 1947 oli huoli riippumattoman tutkimuksen kohtalosta maassamme. Georg Henrik von Wright dokumentoi Akatemian alun seikkaperäisesti muistelmissaan ”Elämäni niin kuin sen muistan” (Otava, 2002). Erityisesti aivovuoto koettiin pulmaksi. Osa kansakunnan kirkkaimmista tähdistä oli jo lähtenyt ulkomaille. Yliopistojen nuorallatanssi tieteen ja yhteiskunnan edellyttämän korkeimman opetuksen välissä oli hyvin tiedossa. Akatemia synnytettiinkin takaamaan täydellinen vapaus tieteellisessä ja silloin vielä taiteellisessa toiminnassa. Yliopistojen ja johtavien tieteellisten ja taiteellisten järjestöjen muodostama lautakunta valitsi akateemikot, joilla puolestaan oli yliopistoissaan opetus- ja ohjausoikeus, mutta ei velvollisuuksia.

Wright korostaa yksittäisten henkilöiden tärkeyttä Suomen Akatemian synnyssä. Hän toteaa esimerkiksi Akatemian ensimmäisestä esimiehestä A.I. Virtasesta, että kukaan muu ei ole tehnyt yhtä paljon tieteen aseman vahvistamiseksi Suomessa. Wright ei tällä viittaa niinkään Virtasen Nobeliin kuin työhön tieteen tekemisen olosuhteiden parantamiseksi ensimmäisen Suomen Akatemian aikana. Aivan pieni rooli ei ollut Wrightillä itselläänkään. Hänen onnistui varmistaa, että myös Kekkosen 1970 aloittaman uuden Suomen Akatemian tarkoitus oli sama kuin sen edeltäjällä – taata tiedeyhteisön parhaimmistolle liki täydellinen akateeminen vapaus tutkimuksen tekemiseen.

On mielestäni oikeutettua väittää, että toinen Suomen Akatemia loppui ja kolmas alkoi, kun viimeiset tutkijan- ja professorinvirat siirrettiin reilut kaksi vuotta sitten Akatemiasta yliopistoihin. Tavoite jäljelle jääneellä Suomen Akatemialla on sama kuin edeltäjilläkin, taata mahdollisuudet vapaan tieteen harjoittamiseen Suomessa. Akatemia itse ei kuitenkaan ole enää vapaata tieteellistä tutkimusta harjoittava instituutio, johon suomalainen akateeminen yhteisö valitsee jäseniä. Tärkeimpänä keinona vapauden takaamiseksi on nyt resurssiohjaaminen.

Merkittävä osa vapaan tieteen harjoittamisen vastuusta on Suomessa yhtäkkiä siirtynyt takaisin yksittäisille yliopistoille. Oman yliopistoni motto ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle” on osuvampi kuin vuosikymmeniin. Isoimpien yliopistojen tutkijakollegiumit ja tenure track –järjestelmät ovat vastauksia huutoon.

Muutoksen ehkäpä ongelmallisin seuraus on vapaan tieteen harjoittamisen pirstoutuminen. Vaikka Virtasen ja Wrightin kaltaisia koko Suomen vapaan tieteen asiaa ajavia huippuyksilöitä vielä jostain löytyisikin, ei heille enää ole töitä. Yliopistot kamppailevat vapaan tieteen harjoittamisen resursseista toisiaan vastaan, kun ne alkuperäisessä Suomen Akatemiassa tavoittelivat kollegiaalisesti suomalaisen tieteen parasta.

Paras tapa vapaan tieteen harjoittamisen mahdollisuuksien takaamiseksi Suomessa olisikin Suomen Akatemian aseman palauttaminen tiedettä harjoittavaksi instituutiksi yliopistojen yhteisellä tuella.

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »