Veera Nisonen: Euroopan tiedepoliittinen kenttä muuttuu - pysyykö Suomi mukana?

16.1.2012

Joulukuun alussa Euroopan Unionin ministerineuvosto antoi periaatteellisen hyväksyntänsä unionin uudelle Horisontti 2020 -ohjelmalle, jonka tarkoituksena on korvata EU:n edeltävät tutkimusrahoitusohjelmat. Toteutuessaan aloite tuo kaivattua yhtenäisyyttä EU:n tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan sekä vahvistaa EU:n roolia tieteen rahoittajana. Komissio on esittänyt ohjelmalle 80 miljardia euroa, mikä tarkoittaa jopa 46 prosentin lisäystä edelliseen budjettiin. On selvää, että Horisontti 2020 -ohjelman myötä EU on entistä selkeämmin profiloitumassa keskeiseksi tiedepoliittiseksi toimijaksi Euroopassa.

Euroopan Unionin menneisyyden valossa tämä kehitys voi tuntua hämmentävältä. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten unionilla (tuolloin Euroopan Yhteisö, EY) ei ollut perussopimuksiin kirjattuja valtuuksia harjoittaa yleistä tiedepolitiikkaa. Sopimuksissa mainittiin tutkimus vain kolmella tarkasti rajatulla sektorilla (ydinenergia, hiili ja teräs, sekä maatalous), ja niilläkin toimintaa sävyttivät toistuvat kiistat. Räikein esimerkki lienee Euroopan atomienergiajärjestön, Euratomin ajautuminen poliittiseen umpikujaan 1960-luvun lopussa, kun kansalliset intressit ajoivat eurooppalaisen unelman yli. Yhteisön ensimmäisinä vuosikymmeninä eurooppalaista tiede- ja teknologiayhteistyötä tehtiinkin pääasiassa EY:n ulkopuolella, joko kahdenvälisesti tai vaihtelevin monenkeskisin järjestelyin, joissa kansallista päätösvaltaa ei ollut vaarassa joutua ylikansallisille instansseille.

Ennen 1980-luvun alun teknologiaohjelmia ja ennen ensimmäistä tieteen ja tutkimuksen puiteohjelmaa yritykset laajentaa EY:n tiedepoliittista roolia enimmäkseen siis epäonnistuivat, vaikka että asiasta puhuttiin paljon. Ensimmäiset OECD-selvitysten innoittamat aloitteet yhteisestä tiedepolitiikasta tehtiin jo 1960-luvun puolivälissä. Näissä keskusteluissa painottuivat vahvistuva vakaumus tieteellisen tutkimuksen myönteisistä vaikutuksista talouskasvuun sekä huoli amerikkalaisen tieteen ja teknologian ylivallasta Euroopassa. Seuraavan vuosikymmenen alkuun tultaessa talousongelmat sekä tiedeoptimismin laantuminen kuitenkin johtivat kansallisten lähestymistapojen korostumiseen, ja visiot yhteisestä tutkimuspolitiikasta ohenivat pragmaattisiksi, projektilähtöisiksi suunnitelmiksi.

1980-luvun alussa moni asia muuttui. Ensinnäkin Yhdysvallat ryhtyi panostamaan tieteeseen ja teknologiaan tavalla, joka Länsi-Euroopassa herätti henkiin jo taka-alalle jääneet pelot teknologiakuilun syvenemisestä vanhan ja uuden mantereen välillä. Samaan aikaan Japanin nousu ja maailmanmarkkinoiden vapautuminen lisäsivät huolta eurooppalaisesta kilpailukyvystä. Toisaalta taas EY:ssä alkoi uusi dynaaminen vaihe, joka johti sisämarkkinoiden luomiseen ja lopulta Euroopan Unionin syntyyn vuonna 1992.

1980-luvulta lähtien EU:n tutkimusbudjetti on jatkuvasti paisunut. Samalla yhteisön varsin kapea ja teknologiakeskeinen lähestymistapa on laajentunut kattamaan yhä useampia tieteenaloja. Vuoden 2000 Lissabonin huippukokouksessa hyväksyttiin aloite eurooppalaisesta tutkimusalueesta (ERA). Tämä palautti komissaari Rolf Dahrendorfin 1970-luvun alussa muotoilemat ajatukset kansallisten politiikkojen koordinoinnista unionin poliittiselle agendalle. Vuosi sitten lanseeratun Innovaatiounionin myötä tiede ja tutkimus nostettiin Euroopan globaalin kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävän Eurooppa 2020 -strategian ytimeen.

Jos tiedepolitiikan sektori EU:ssa on kehittynyt nopeasti, muutos on ollut näkyvä myös Suomessa. Vielä 1980-luvun puolivälissä Suomi oli Länsi-Euroopassa tuntematon kummajainen, jota ei osattu kaivata kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin. Ajan hengestä kertoo paljon se, miten suomalaiset vuonna 1985 melkein jäivät ranskalaisten ideoiman EUREKA-hankkeen ulkopuolelle. Kutsun saaminen eurooppalaisen huipputeknologiaprojektin avajaiskonferenssiin vaati suomalaisdiplomaateilta jääräpäistä vakuuttelua ja kovaa työtä. Yksi yleisemmistä argumenteista Suomen osallistumista vastaan oli, ettei suomalaisilla olisi muille mitään annettavaa.

Vuonna 2012 Suomen ensisijainen haaste ei enää ole vakuuttaa eurooppalaisia kumppaneita suomalaisen tieteen tasosta. Euroopan taloustilanteen synketessä ja EU:n vahvistuessa tiedepoliittisena voimatekijänä Euroopassa Suomen vaativana tehtävänä on pikemminkin turvata asemansa osana eurooppalaista tutkimusaluetta. Tämä vaatii paitsi jatkuvaa rahallista panosta tieteeseen ja tutkimukseen myös merkittävämpää Eurooppaan suuntautuvaa aktiivisuutta, avoimuutta ja oma-aloitteisuutta niin poliittisilta päättäjiltä kuin tieteentekijöiltäkin.  Eurooppalaisen tiedepolitiikan maisema ei ole staattinen, ja suomalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa sen muotoutumiseen. Kansallisia menestystarinoita ei ennenkään ole luotu yksin, ja tulevaisuudessa eurooppalaisten ja kansainvälisten resurssien merkitys vain kasvaa.

Veera Nisonen Tutkija European University Institue (EUI) Firenze, Italia

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »