Tarja Väyrynen: Kun sana kohtaa lihan

28.4.2011

Huone on aivan täysi ja ihmisiä istuu jopa lattialla. Ilmastointi ei riitä viilentämään pientä konferenssisalia, jonka suuria ikkunoita maaliskuun aurinko jo lämmittää. On kansainvälisten suhteiden tutkimuksen suurimman kansainvälisen konferenssin viimeisen päivän viimeinen pyöreänpöydänkeskustelu. Panelistien posket punehtuvat, kun keskustelu käy vilkkaana postkolonialistisen ja poststrukturalistisen teorian eroista. Keskustelun teemat ovat sivunneet länsimaisen teorian omahyväisyyttä, Sartren ja Fanonin ajattelun omaleimaisuutta sekä jälkikolonialistisen tiedonmuodostuksen vastarinnan mahdollisuutta. Tunnelma tiivistyy jopa siihen pisteeseen asti, että keskustelun poststrukturalismia edustamaan valittu edustaja joutuu puolustuskannalle ja väittää tuntevansa olonsa epämukavaksi.

Kuohuvan keskustelun hiljentää yllättäen yleisön joukossa olevan floridalaisen professorin pyyntö saada puheenvuoro. Hän vilkuilee hermostuneena kommunikaattoriaan ja kertoo, että yhdysvaltalaiset pommikoneet ovat juuri iskeneet Libyaan. Hän haluaa tietää, mitä panelisteilla on tähän sanottavaa. Huone hiljenee ja tunnelma muuttuu vaivautuneeksi. Kukaan ei vastaa floridalaisen kysymykseen ja keskustelu palaa hetken päästä vanhoihin uomiinsa, vaikka jokaisen päässä pyörii juuri välitetty tieto uudesta sodasta ja pelko sen mahdollisista ihmisuhreista.

Samana iltana istun brittiläisten ja yhdysvaltalaisten kollegoideni kanssa hotellin aulabaarissa aperitiivilla. Brittiläinen ystäväni on jostain syystä poissa tolaltaan. Hän kertoo selvästikin järkyttyneenä työryhmästä, jonka puheenjohtaja hän oli aamupäivällä ollut. Työryhmä oli käsitellyt riskiyhteiskuntaa ja sitä, miten katastrofin käsite on tullut keskeiseksi tulevaisuuden jäsentämisen ja hallinnan käsitteeksi. Yleisön joukossa oli istunut hiljaisen näköinen japanilainen mies, joka halusi esittää panelisteille aamun viimeisen kysymyksen. Hiljaisella äänellä ja äärimmäisen kohteliaasti esitetty kysymys kuului: ”Miten te länsimaat voitte ja aiotte auttaa, jos Japanista joudutaan Fukushiman ydinvoimalakatastrofin takia evakuoimaan suuria määriä ihmisiä Japanin ulkopuolelle?”. Puheenjohtajana toiminut ystäväni oli hämmentynyt ja tuntenut itsensä täysin kyvyttömäksi vastaamaan tällaisen suuren inhimillisen hädän hetkellä esitettyyn käytännönläheiseen kysymykseen.

Nämä tapahtumat kertovat mielestäni kaksi asiaa oppialastani eli kansainvälisten suhteiden tutkimuksesta: me olemme hitaita reagoimaan ajankohtaisiin kansainvälisiin kysymyksiin emmekä kykene käsittelemään inhimillistä kärsimystä kovin hyvin. Teoreettisesti orientoituneet tutkijat ovat usein varovaisia liikkuessaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, jota esimerkiksi median esittämiin ajankohtaisiin kysymyksiin vastaaminen kuitenkin usein edellyttää. Onneksi on joukko tutkijoita, jotka pystyvät nopeaan, mutta silti aina hyvin perusteltuun analyysiin. Itse ihailen suuresti professori Martti Koskenniemeä, joka ei pelkää selväsanaisesti analysoida ja ottaa kantaa vaikeisiinkaan kysymyksiin, jotka koskevat esimerkiksi sotien ja interventioiden oikeutusta ja siviilien asemaa sodissa.

Se että emme kykene kohtaamaan inhimillistä kärsimystä ei koske ainoastaan omaa tieteenalaani, mutta kansainvälisten suhteiden tutkimuksella on kuitenkin oma historiallinen painolastinsa tässä suhteessa. Tieteenalan yksi keskeinen lähtökohta on ollut diplomatian historia, joka keskittyy niin sanottuun korkeantason valtioiden väliseen politiikkaan. Sodan tutkimus puolestaan on ollut pitkälti strategian tutkimusta ja myöhemmin abstraktit peliteoreettiset mallit ovat saaneet paljon sijaa tutkimuksessa. Toki rauhantutkijat ovat käsitelleet sotaa koko ihmiskunnan suurena ongelmana, mutta siinäkin positivistisen tieteen traditio on ohjannut tutkimusta abstraktien mallien suuntaan. Kärjistetysti voisi väittää, että lihaa ja verta oleva ihminen ei ole koskaan tunkeutunut kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Ala ottaa vasta nyt ensimmäisiä haparoivia askeliaan esimerkiksi antropologien ja uskontotieteilijöiden ihmistutkimuksen viitoittamalla tiellä. Tieteenalani hyve on sen kyky ymmärtää suuria rakenteellisia kokonaisuuksia eikä sen pidä mielestäni tästä tinkiäkään, mutta ihmisen ymmärtämisestä voi olla apua silloin kun konferenssihuone on kuuma ja vaaditaan nopeaa reagointikykyä tai silloin kun hiljaisella äänellä esitetty kysymys huokuu huolta ja kärsimystä. Sana kohtaa joskus lihan ja sen on kyettävä kuulemaan lihan ääntä.

Blogiarkisto

Viimeksi muokattu 23.3.2015
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »