Lypsykone veti miehetkin navettaan

1.11.2017

Suomalaiset lehmät painavat nykyisin kaksi kertaa niin paljon kuin 1800-luvulla. Nykylehmien elinikä on kuitenkin vain puolet vanhojen sukulaistensa iästä. Taija Kaarlenkaski tutkii, miten suomalainen karjanhoito on muuttunut 1800-luvun lopulta näihin päiviin.

Taija Kaarlenkasken tutkimuksen ajallinen alkupiste sijoittuu 1860-luvulle, jolloin suomalaisessa maataloudessa ryhdyttiin siirtymään viljanviljelystä lypsykarjatalouteen. Viljan maailmanmarkkinahinta laski, eikä viljan viljely ollut enää kovin kannattavaa. Viljakadosta johtuneiden suurten nälkävuosien jälkeen maataloutta pyrittiin monipuolistamaan parantamalla karjatalouden asemaa. Lypsykarjan pidosta tuli kannattavaa, kun voikauppakin lähti vetämään paremmin myös kansainvälisesti. Suomesta vietiin voita varsinkin Pietariin.

Ennen kuin suomalaisista lehmistä tuli tavoitteellisen maidontuotannon välineitä, tiloilla oli yleensä vain muutamia lehmiä. Niiden maito käytettiin kotitarpeeksi. Lehmät kantoivat merkittävimmän kortensa maatalouden kekoon tuottamalla lannoitetta pelloille. Sitä ne tuottivat niukemmallakin ruokinnalla, joten 1800-luvun lehmät pysyivät varsin pieninä ja hoikkina nykylehmiin verrattuna.

Lehmät viettivät kesät metsälaitumilla ja söivät sieltä, mitä löysivät. Pelloille lehmät saatettiin laskea vain heinätöiden jälkeen syömään sitä, mitä sinne oli jäänyt. Talvisin lehmät asuivat navetassa ja saivat veteen sekoitettuna mitä sattui olemaan: jauhoja, lehtiä, kanervia … 

”Paras ravinto annettiin hevosille, jotka olivat isäntien ylpeydenaiheita ja statussymboleita. Hevosia arvostettiin, ja niillä liikuttiin julkisilla paikoilla. Lehmät jäivät vähempiarvoisina piiloon navetan nurkkiin, ja niiden ruokinta saattoi olla hyvinkin niukkaa. Heinä meni hevosille ja oljet jäivät lehmille”, täsmentää Taija Kaarlenkaski. 

Lehmien arvostus nousi, kun lypsykarjataloudella alkoi olla taloudellista merkitystä ja lehmistä tuli maitokoneita. Silloin ryhdyttiin vihdoin kiinnittämään enemmän huomiota lehmän anatomiaan, ruokintaan ja siihen, miten lehmä saataisiin tuottamaan enemmän maitoa. 

Karjanhoidon kehitys näkyy konkreettisesti myös siinä, että kun 1800-luvun lehmä painoi hieman päälle 300 kiloa, suomenkarjan lehmä painaa nykyisin keskimäärin 550 kiloa. 1800-luvulla lehmät kuitenkin elivät niukallakin ravinnolla helposti kymmenvuotiaiksi, elleivät sairastuneet vakavasti. Tehotuotantoon valjastetuista tämän päivän maitokoneista vain harvat saavat elää yli viisivuotiaiksi.  

Ei auta sanoi nauta

Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Taija Kaarlenkaski on koulutukseltaan perinteentutkija, vaikka on sittemmin siirtynyt kulttuurisen eläintutkimuksen pariin. Lehmät ovat tuttuja tutkimuskohteita jo väitöskirja-ajoilta, jolloin hän tutki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Maaseudun Sivistysliiton järjestämän lehmäaiheisen kirjoituskilpailun satoa vuodelta 2004.

”Äärimmäisen suosittu kilpailu tuotti melkein 3000 kirjoitusta, joista Maahenki julkaisi kaksi antologiaa Meidän lehmät ja Ei auta SANO nauta. Kilpailussa kerätyt tarinat kuvaavat monipuolisesti suomalaisen suhdetta lehmään, joka koetaan sekä hyödyn välineeksi että ystäväksi.” 

”Suurin osa teksteistä oli naisten kirjoittamia. Valitsin lähempään tarkasteluun 146 tekstiä. Niissä oli paljon tunteellisia kuvauksia muun muassa siitä, miten vaikealta tuntui laittaa lempilehmä teurasautoon tai miten hiljaista oli tyhjässä navetassa, kun jostakin syystä piti luopua koko elinkeinosta. Monet olivat kirjoittaneet myös lehmän näkökulmasta ja pohtineet sitä, miltä tuntuisi synnyttää joka vuosi ilman mahdollisuutta hoitaa jälkeläistään.”

Taija Kaarlenkaskella on myös omia henkilökohtaisia lapsuusajan muistoja lehmistä. Hän asui teini-ikään asti keskipohjanmaalaisella maitotilalla. Vaikka lehmät herättävät edelleen lämpimiä tunteita, tutkijatohtorin henkilökohtainen suosikkieläin on kissa.

Lypsykoneen vaikutukset

Kaarlenkasken tämänhetkinen tutkimushanke on jokseenkin suoraa jatkoa väitöskirjalle ja sitä seuranneelle tutkimukselle. Nyt tavoitteena on tuottaa uutta tietoa siitä, miten ihmisen suhde lehmään tuotantoeläimenä on kehittynyt. Tutkimus keskittyy kolmeen karjatalouden modernisaation kannalta merkittävään ajanjaksoon. 1860–1930-lukuihin, 1950–1970-lukuihin ja 2010-lukuun. 

”Eläintutkimus on lisääntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana valtavasti niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Nykyisin keskustellaan paljon tuotantoeläinten oloista, mutta se keskustelu on usein hieman historiatonta. Aika harva tuntuu tietävän, mitä kaikkea löytyy sieltä taustalta ja miten tähän tilanteeseen on tultu.” 

Kaarlenkaski pohtii tutkimuksessaan erityisesti teknologian muutosten vaikutuksia karjanhoitoon kuten esimerkiksi sitä, mitä tapahtui, kun lypsykoneet saapuivat navettoihin. 

”Navetta lehmineen kuului pitkään naisten hoitamaan alueeseen, mihin miehillä ei ollut asiaa. Miehen ja lehmän suhde on ollut tabu, ja käsilypsyyn on liittynyt häpeää. Lypsykone muutti tilanteen. Kun lypsykoneet tulivat navettoihin 1950-luvulta lähtien, miehet seurasivat koneita. 

Miehet olivat myös niitä, jotka päättivät lypsykoneen hankinnasta, koska käytännössä miehet myös maksoivat ne.”

”1950-luvun mainoksissa korostettiin, että lehmätkin pitivät lypsykoneista, jotka oli suunniteltu jäljittelemään vasikan imua. Koneen ja luonnon rajat sekoittuivat, kun koneen kerrottiin osaavan lypsää kuin oikea vasikka. Samaisissa mainoksissa ei kuitenkaan kuvituksella tai muutenkaan annettu ymmärtää, että mies voisi lypsää. Lypsykoneet oli varhaisissa mainoksissa tarkoitettu naisille – helpottamaan emännän työtä. Mainoksissa ei tullut esille, että miehetkin käyttivät lypsykoneita, vaikka monet heistä ryhtyivät lypsämään koneella jo 1950-luvulla".  

Kenttätyöhön lypsytiloille

Karjanhoidon ammattilehtien tekstien ja mainonnan lisäksi Kaarlenkasken kirjalliseen aineistoon kuuluu arkistoituja kansankuvauksia ja kyselyvastauksia, karjanhoito-oppaita ja sanomalehtitekstejä. 

”Vanhat aineistot ovat osoittautuneet haasteellisiksi siinä mielessä, ettei niissä lähtökohtaisesti kerrota ihmisen ja lehmän suhteesta. Sitä pitää etsiä rivien väleistä.”

Myös kenttätyön haasteellisuus mietityttää. 

”Tähän mennessä olen tutkinut kirjallisia aineistoja, enkä ole juurikaan tehnyt haastattelututkimusta. Ensi vuonna olen kuitenkin aikonut vierailla noin kymmenellä tilalla haastattelemassa ja havainnoimassa karjanhoitajien työtä. Tarkoitus on käydä erityisesti sellaisilla tiloilla, joilla on lypsyrobotti. Nyt istun vielä työhuoneella tutkimassa kirjallisia aineistoja ja kirjoittamassa.”  

Teksti ja kuvat: Suvi Ruotsi

 

Viimeksi muokattu 1.11.2017
Seuraa meitä:
FacebookSlideshareTwitterYoutube
VAIHDE 029 533 5000
KIRJAAMO 029 533 5049
FAKSI 029 533 5299
   
SÄHKÖPOSTI etunimi.sukunimi@aka.fi
AUKIOLO Arkisin 8.00-16.15
   
HENKILÖHAKU »
YHTEYSTIEDOT, LASKUTUS  JA
REKISTERISELOSTEET»
KYSYMYKSET JA PALAUTE »