Taide on bisnestä globalisaation aikakaudella

09.07.2012

Raha, ihmiset ja tieto liikkuvat nykyään entistä vapaammin maasta toiseen. Kehitys näkyy selvästi myös taiteessa, sillä teoksissa käsitellään yhä enemmän isoja maailman mullistuksia. Kova bisnes ja kilpailu ovat lyöneet itsensä läpi myös taiteessa.   

”Taiteen kenttä on mullistuksessa”, kertoo taidefilosofian ja kuvataiteiden tutkija Anita Seppä, joka tutki kolmivuotisessa Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektissaan taiteen yhteiskunnallista merkitystä globalisaation aikakaudella.

Tutkimusteema on maassamme tuore. Seppä on kiinnostunut siitä, miten taiteilijat käsittelevät globalisaatiota.

”Poliittinen päätöksenteko ja asioiden edistäminen tapahtuu usein kompromissiratkaisujen ja varovaisen ilmaisun kautta. Taiteessa on toisin. Taiteen rikkaan kielen avulla voi työstää muun muassa utopioita uusista globaaleista yhteisöistä. Toisaalta taiteen avulla nostetaan esiin myös kipeitä ongelmia, kuten sen, etteivät rajat ole auki kaikille.”

Todella kriittistä globalisaatiotaidetta tehdään Sepän mukaan paljon. Monet taiteilijat työskentelevät kriisialueilla, kuten Palestiinassa, joissa he keräävät tietovarantoja, dokumentoivat asioita, haastattelevat ihmisiä ja yhdistelevät asioita tavoilla, joita ei muissa käsitejärjestelmissä voida tehdä.

Vapauden retoriikka ei Sepän mukaan koske kaikkein vähäosaisimpia ihmisiä.

”Esimerkiksi romaneja ei juhlita globalisaation kukkasina missään päin maailmaa, vaan he ovat ongelma. Myös Australian aboriginaalien tilanne on huono yhteiskunnassa. Heillä on vahva, kymmeniä tuhansia vuosia vanha kuvataiteen perinne ja upeita taiteilijoita, mutta taiteilijat ovat hirveässä asemassa.”

Kovaa bisnestä taiteessa – oikeudenmukaisuutta tarvitaan

Taidemarkkinat ovat muuttuneet globaaleiksi. Ennen taide oli rikkaan sivistyneistön investointikohde, nyt siitä on tullut bisnestä ihan eri tasolla. Muun muassa monikansalliset pörssiyhtiöt sijoittavat suuria summia taiteeseen. Taloudellinen hyöty ei kuitenkaan valu tasaisesti kaikille.

”Aboriginaalien taideperimää kaupataan ympäri maailmaa huimaan hintaan, mutta he saavat rahoista vain murto-osan. Uudenlainen versio kolonialismista elää nykyään globalisaation nimellä, eikä sen eettisyyttä tarkastella riittävästi.”

Äärimmillään taidebisnes ilmenee riistona. Seppä kertoo karun esimerkin Australian alkuperäisväestön taiteilijoista, joita on kidnapattu taideorjiksi leireille, joissa heidät on pakotettu maalaamaan aamusta iltaan nälkäpalkalla. Ilmiön ympärillä pyörii hämärä bisnes, jossa diilerit myyvät valmiit teokset kovalla hinnalla eteenpäin.

Taiteen tuotteistaminen bisneksen ehdoilla voi johtaa poliittisesti terävähampaisen ja yhteiskunnallisesti vaikeita aiheita tutkivan taiteen katoamiseen. Sponsoriraha saattaa muuttua joissain tapauksissa sensuurirahaksi.

”Taide on joillekin isoille yhtiöille keino kohottaa julkista imagoa. Samat yhtiöt rahoittavat äärikonservatiivisia poliitikkoja, jotka vastustavat mm. aborttia, vähemmistöjen oikeuksia ja AIDS:ista tiedottamista. Konservatiiviset poliitikot eivät puolestaan myönnä valtion apurahoja taiteilijoille, jotka käsittelevät moraalisesti arveluttavia asioita”, Seppä kuvaa taiteilijoiden kannalta epäsuotuisaa tilannetta.

”Helsingin Juhlaviikoillakin on joskus ollut näytelmiä, joiden käsiohjelmiin yritykset eivät ole halunneet ostaa tilaa.”

Asia ei ole kuitenkaan mustavalkoinen, sillä raha on perinteisesti ollut taiteen paras ystävä. Ilman rahoitusta moni kiinnostava projekti jäisi tekemättä ja upea biennaali toteuttamatta.

”Taiteen kukoistuskaudet kulkevat historiallisesti käsi kädessä taloudellisen hyvinvoinnin kanssa. Alankomaissa ja Italiassa oli renessanssin aikaan paljon vaurautta. Tuolloin oli tärkeää, että pystyttiin tuomaan meren takaa kalliita värejä. Sama ilmiö näkyy nykyajassa siten, että rikkaat yritysten omistajat ja monimiljonäärit perustavat nykytaiteen museoita ja muutenkin rahoittavat taidetta”, Seppä kertoo.

Maailman valtatasapaino on muuttumassa. Odotettavissa on Kiinan vuosisata Yhdysvaltojen vuosisadan jälkeen.

”Uskon, että myös taidekenttä muovautuu Aasian talouden voimakkaan kasvun myötä. Väistämättä syntyy uusia hybridejä, sillä Aasiassa hallitaan hyvin länsimainen taideperinne ja siellä on hyvin kovatasoisia nykytaiteilijoita. 

Globaalin taidebisneksen rakenteita pitäisi uudistaa oikeudenmukaisemmiksi mm. kuvataiteen tekijänoikeuksien osalta.

”Monessa valtiossa taataan jo tekijänoikeudet taiteilijan suvulle 70 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen, mutta se ei ole mennyt kaikkialla läpi. Kuvataiteeseen olisi ehkä syytä luoda mekanismi, jossa osa kauppahinnasta hyvitettäisiin tekijälle, kun teos myydään eteenpäin. Esimerkiksi musiikin tekijällä säilyy tekijänoikeus kappaleeseen myöhemminkin”, Seppä ehdottaa.

Guggenheim ei toisi uutta Suomen kuvataiteeseen

Suomessa on viime vuosikymmenien aikana panostettu taiteen tuotteistamiseen ja vientiin. Seppä korostaa monipuolisen ja paikallisen taiteen sekä tasokkaan taidekoulutuksen merkitystä.

”Pitäisi löytää tapoja viedä taidettamme ulkomaille monipuolisemmin ja esitellä suomalaista osaamista vielä nykyistä vahvemmin. Tehokas taiteen tuotteistaminen voi helposti johtaa tilanteeseen, jossa viedään maailmalle liian kapealla kärjellä tuotteita, joille on taidemarkkinoilla tilausta.”

Tilanne ei ole Sepän mielestä suomalaisille taiteilijoille oikeudenmukainen, sillä maassamme tehdään kovatasoista kuvataidetta.

”Helsingin nykykuvataide on huimasti kiinnostavampaa kuin Pariisissa. Moni-ilmeisyyden arvostaminen myös taideviennissä olisi hyvin tärkeää. Suomi jää helposti eksotiikan kategoriaan esimerkiksi Yhdysvalloissa. Meidät samaistetaan jääkarhuihin ja Lapin pimeyteen, mikä ei todellakaan vastaa tilannetta, jossa elämme”, Seppä korostaa.

Tasokas koulutus on tuottanut hyvää tulosta. Seppä on huolissaan taidekoulutuksen tämänhetkisestä alasajosta.

”Suomen valtion ja kuntien pitää panostaa tasokkaaseen taidekoulutukseen. Parhaillaan esimerkiksi Lahdesta ollaan lakkauttamassa yhtä perinteistä taideoppilaitosta, Lahden taideinstituuttia, jolla on merkittävä rooli suomalaisen kuvataiteen kehittämisessä. Todella monet kansainvälisesti menestyneet kuvataiteilijamme ovat saaneet koulutuksensa siellä.”

Anita Seppä ei usko, että Guggenheim toisi suomalaiseen kuvataiteeseen mitään uutta.

”Guggenheim on vanhanaikainen kolonialismin perinteitä noudattava konsepti. Globalisaation aikakaudella kiinnostavampia ovat paikallisen kulttuurin kanssa vuoropuhelua hakevat museokonseptit. Tätä puolta ei Guggenheimista kovin hyvin löydy. Guggenheimin näyttelyt eivät myöskään ole nykytaiteen kärkeä, vaan aika konservatiivisia ja varman päälle pelattuja.”

”Kannattaisi lähteä liikkeelle paikallisesta taideasiantuntijuudesta ja taidekentän tarpeista globalisoitua, jos rahaa satsataan uudenlaiseen konseptiin”, Seppä korostaa.

Teksti: Risto Alatarvas
Kuvat: Risto Alatarvas ja iStockphoto