Pelon kulttuuri tarttuu kuin tauti

26.08.2009

Tiede on taidetta -keskusteluillassa pohdittiin elokuun pimenevässä illassa pelon kulttuuria. Vaikka keskustelu käytiin turvallisissa merkeissä Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla kukaan ei kiistänyt aiheen ajankohtaisuutta. Turvallisuuden tavoittelu alkaa olla myös Suomessa pätevä perustelu melkein mihin tahansa.  

Vaikka ympäristömme on historiallisesti katsoen erittäin turvallinen, ajan henkeä leimaa  turvattomuuden tunne. Tämä raivaa tietä pelon kultturille, jonka sormenjälkiä ovat yksityisen turvabisneksen kasvu, kontrolliteknologian hiipiminen kaikkialle sekä maailman esittäminen vaarallisena paikkana. Suunnilleen näin tuntui kulkevan pelon kulttuuria pohtineiden tutkijoiden ajatuksenjuoksu.

Pöydän toiselle puolelle oli saatu filosofi Timo Airaksinen, valvontateknologiaa tunteva keksijä, tutkimusprofessori Heikki Seppä sekä akatemiatutkija Hille Koskela. Viimeksimainittu on ansioitunut väkivallan pelon sekä kaupunkitilan valvonnan tutkijana.

Pelosta ja pelottelusta puhuttaessa moni toteaa ensi töikseen pelkoon olevan usein aihettakin. Koskela lähtee eri suunnasta. "Pelko on tunne, josta ei ole hyötyä riskien eliminoinnissa. 




Voisi sanoa, että Koskela näkee pelon suurena poliittisena kertomuksena. Pelon kulttuuri repii yhteiskunnat eriskunniksi, joissa "turvallisuus" motivoi ja perustelee kaiken. Turvallisuus onkin hänen mielestään syrjäyttämässä taloutta yleispätevänä perusteluna meillä Suomessakin. Myös moraaliset perustelut ovat "so last seasonia". Tämä näkyy esim. seksuaalisuuteen liittyvässä rajanvedossa. 

"Oikeaa ja väärää, hyväksyttävää ja paheksuttavaa perustellaan nyt pitkälti sillä, mikä on turvallista."
 
Mielenkiintoinen esimerkki löytyy myös suhteesta rikollisuuteen. Arkkirikollinen on  nyt ensisijassa uhka turvallisuudelle, ei niinkään taloudelle tai moraalille. Samalla kuitenkin rikosten saama medianäkyvyys voi tehdä rikollisesta kuuluisuuden ja tuoda näyttäviin rikoksiin jonkinlaista hohtoa. Tämän tavoittelu onkin Koskelan mukaan iso osa monen rikoksen motiivia. 

"Rikollisuuden torjunta ei ole kovinkaan tehokasta jos tämän "hohdon" merkitystä ei tunnusteta ja kaikki yritetään selittää vain taloudellisina pyrkimyksinä."

Veljiä joka lähtöön

Moni tietysti myös hyötyy pelon kulttuurista. Yksi suora hyötyjä on turvallisuusbisnes, joka ruokkii itseään automaatin tavoin.
 
"Mitä enemmän lukkoja, aitoja, vartijoita ympäristössä on, sitä vaarallisemmalta maailma vaikuttaa. Ja sitä enemmän tarvitaan taas uusia, entistä järeämpiä lukkoja aitoja jne."
 
Pelon ilmapiiri tasoittaa samalla tehokkaasti tietä urkintateknologialle, jonka keräämä tieto on arvokasta monelle muullekin yritystoiminnalle. Yrityksiä kiinnostaa tyypillisesti aivan arkipäiväinen tieto, joka voi liittyä kaupassa liikkumiseen,  tuotteiden kosketteluun yms. 

Koskela ei näekään valvonnan lisääntymisen ja yksityisyyden rapautumisen moottorina mitään poliittista isoaveljeä, asialla on ennemminkin laaja ja heterogeeninen joukko pienempiä veljiä.

Kontrolliteknologian leviäminen on kuitenkin omiaan kiristämään myös poliisivalvonnan otetta.

"Moni ei ole lainkaan pahoillaan tästä kehityksestä minkä takia maailma esitetään usein tarkoitushakuisestikin todellisuutta vaarallisempana ja uhkaavampana paikkana."
 
Kehityksen rumana kukkana on ihmisiin kiinnitettävä seurantateknologia. Pahimmassa tapauksessa tämä tuodaan hivuttamalla lopulta meihin kaikkiin. Yksi hyvinkin mahdollinen kehityspolku on, että valvontateknologian asentaminen aloitetaan  margnaaliryhmistä, esim. vangeista, dementikoista tms. Tämän jälkeen siirrytään lapsiin, joille tuputetaan jo nyt jos jonkinlaista "turvavälinettä".  Lopulta valvontateknologia löytäisi tiensä myös valtaväestöön. Lopputulemana on tilanne, missä teknologiasta kieltäytyminen on käytännössä mahdotonta. 

Lamaannuttava pelko

Pelon kulttuurilla on tunnetusti halvaannuttava vaikutus sen otteessa oleviin. Tämän  poliittinen arvo ymmärrettiin hyvin 1900 -luvun diktatuureissa, esim. Stalin annosteli terroriaan tietoisen epäloogisesti. Näin kukaan ei ollut turvassa jolloin jatkuva pelko lamaannutti lopulta kyvyn nousta vastarintaan.

Meillä on vielä matkaa tällaisen taakan alle. Pelon kulttuurin ikonit, esim. automaattiset kulunvalvontajärjestelmät leviävät kuitenkin epidemian tavoin myös suomalaisessa ympäristössä. Tälläkin on oma psykologinen vaikutuksensa.

"Mitä enemmän joku tuntee olevansa vain valvonnan ja päätöksenteon kohde, sitä vähemmän hän ottaa itse vastuuta itsestään ja muista." 

Firma veti rajan

Jutun teon yhteydessä saatiin käytännönkin tuntumaa julkisen tilan omituisesta privatisoitumisesta. Kuvauksen yhteydessä paikalla sattui olemaan vartija, jota pyysin mukaan kuvaan. Mies ei kuitenkaan antanut kuvata itseään koska tämä on kielletty "firman" säännöissä. 
 
Lain mukaan kuvaaminen julkisella paikalla on sallittua eikä millään firmalla ole asiaan mitään sanomista. Episodi antoi hyviä aineksia pohtia illan teemoja. Onko kolmen sepän aukio enää julkista kaupunkitilaa, jossa noudatetaan yhteistä järjestyssääntöä?  Jos firma kieltää tänään kuvaamisen, mitä se suvaitsee kieltää huomenna?  Onko lailla enää todellista otetta näihin rajoihin, joita jos jonkinlaiset "firmat" piirtelevät?

Teksti ja Hille Koskelan kuva: Heikki Jaakkola
kuvituskuvat: Stockexchange