Koululaiset viihtyvät iltapäivisin kotona

Pienet koululaiset viihtyvät yllättävän hyvin iltapäivisin kotona. Tämä käy ilmi Suomen Akatemian varttuneena tutkijana työskentelevän Hannele Forsbergin tekemästä tutkimuksesta ”Onks ketään kotona? Pienten koululaisten iltapäivätoiminnot”. Lapset eivät ole kotona niin paljon yksin kuin on luultu. Näin Forsbergin mukaan voidaan suhtautua tyynemmin julkisuudessa velloneeseen keskusteluun koululaisten iltapäivien järjestämisestä.

Forsberg vertasi  lasten omia kokemuksia  julkiseen keskusteluun aiheesta. Tutkimusta varten haastateltiin 32 tokaluokkalaista kahdesta eri luokasta. Näistä lapsista vain yksi oli säännöllisesti iltapäiväkerhossa, neljä pari kertaa viikossa ja muut olivat kotona. Suurimman osan mielestä kotona on mukavaa, ja iltapäiväkerhossakin ollut odotti aikaa, jolloin ei enää tarvitsisi käydä kerhossa.

Yksinolon myönteiset puolet korostuvat kielteisiä puolia enemmän. Lapset jopa kaipaavat yksinoloa saadakseen tilaa itselleen. Monet haastatelluista kertovat pyrkivänsä olemaan silloin tällöin yksin kotona, koska nauttivat siitä. Yksin oleminen tarjoaa tilaisuuden uppoutua mieluisten asioiden tekemiseen kaikessa rauhassa.

Muutama lapsi vihjaa kärsineensä joskus yksin olemisesta, Forsberg korostaa, että myönteinen ja kielteinen yksinolo ovat vain pieni osa lapsen arjesta. Muutoin he ovat erilaisissa yhteisöissä kuten kaveriporukassa, koulussa, vanhempien kanssa, sisarusten kesken tai muiden aikuisten kanssa.

Julkisuus aikuisten näkökulmia

Julkista keskustelua ovat hallinneet aikuisten näkökulmat. Pääasiassa lasten kehityksen ja kasvun ammattilaiset, opetusviranomaiset, poliitikot ja aktiiviset vanhemmat ovat olleet äänessä. Heidän käsityksensä mukaan lapsilta puuttuu turvallinen aikuinen, kun he joutuvat tulemaan tyhjään kotiin. Taustalla on vakaa käsitys siitä, että vain aikuisen välityksellä lapsella olisi pääsy soveliaana pidettyyn kotiin.

Lasten kertoman mukaan harva heistä on kotonaan pitkiä aikoja täysin yksin. Osa on vanhemman sisaruksen kanssa, monella vanhempi on useampana päivänä viikossa kotona. Hän saattaa tehdä lyhennettyä työpäivää, yötyötä, vuorotyötä, etätyötä, opiskella tai hoitaa pienempää sisarusta. Joillakin isovanhemmat asuvat lähellä ja joillakin on silloin tällöin lastenhoitaja.

”Lapset kokevat kotona olevat aikuiset ja omat sisarukset tyypillisesti jonkinlaisiksi taustahahmoiksi, jotka ovat läsnä, mutta useimmiten keskittyneenä omiin toimiinsa”, kertoo Forsberg, ja muistuttaa että näin lapsen ympärille rakentuu suojaverkko, josta tarvittaessa on seuraa ja turvaa lapselle.

Kaverit erityisen tärkeitä

Kaverit olivat erityisen merkityksellisiä lasten iltapäivissä. Kaverisuhteisiin kytkeytyy usein iltapäivien onni tai kurjuus, jos kavereita ei ole. Forsberg puhuukin iltapäivistä kaveritilana arkipäivien kokonaisrakenteessa: aamupäivät kuuluvat kouluun ja illat sekä harrastuksiin että perheen kanssa ajan viettämiseen.

Julkinen keskustelu taas on leimannut kaveriseuran aikuisten seuran ja valvonnan huonoksi korvikkeeksi: ”Lapset ’joutuvat’ aikuissuhteiden puutteessa turvautumaan samanikäisten seuraan. Kaveriseura ei helpota yksinoloa ja siihen liittyvää turvattomuuden tunnetta, vaan päinvastoin pahentaa sitä. Lapsi ei ole yhtään vähemmän yksin, vaikka viettäisikin aikaansa kavereiden tai sisarustensa kanssa. Yksinolo siis määrittyy ilman aikuisen valvontaa olemiseksi”, kertoo Forsberg julkisuuden käsityksistä. Hän kuitenkin korostaa, että julkinen keskustelu unohtaa ne lapsuustutkimukset, jotka tuovat esille lasten vertaissuhteiden merkityksen.

Julkisuudessa on myös kyseenalaistettu perheiden kyky vastata itse pienten koululaistensa iltapäivien järjestämisestä. ”Vanhemmat eivät ole soveliaita tähän tehtävään, sillä heidän kyseenalaistamattomaksi tehtäväkseen asettuu työnteko. Samalla iltapäivien organisoinnin malli, joka on perustunut lasten ja vanhempien järjestelyihin, luottamussuhteisiin ja rajoista sopimiseen, ei enää kelpaa. Lasten iltapäivien toiminnallisuuden koko perusta siirretään uuteen paikkaan, julkisen alueelle, eikä lapsuus tältä osin enää paikannu kotiin ja perheeseen.”

Forsbergin mukaan lapsuus on pyritty institutionalisoimaan ja kollektivisoimaan. Sitä pyritään hallinnoimaan noudattamalla samantapaisin kontrollin, läpinäkyvyyden ja tehokkuuden periaatteita, jotka ovat tulleet tutuiksi myös muilta yhteiskunnan aloilta.

Forsberg on jatkanut perhetutkimustaan Tampereen yliopiston sosiaalityön tutkimuksen laitoksella siirtyen tutkimaan moraalisen järkeilyn merkitystä kiistanalaisissa perhetilanteissa, joiden ratkomiseen sosiaalityö osallistuu. Tutkimuksessa tarkastellaan  avioeroihin liittyviä riitaisia huolto- ja tapaamisratkaisuja ja vanhemmuuden laadusta huolestunutta lastensuojelua. Forsbergin tutkimusryhmä paneutuu isien, äitien, lasten ja sosiaalityön institutionaalisten käytäntöjen näkökulmiin ja suhteisiin moraalisessa järkeilyssä. Oletuksena on, että normeihin, arvoihin ja sosiaaliseen arviointiin liittyvällä moraalisella järkeilyllä on keskeinen merkitys kiistanalaisissa perhekäytännöissä, mutta sille ei ole olemassa vakiintunutta käsitteellistä viitekehystä ja sanastoa - toisin kuin riitatilanteiden ratkomista hallitsevasti ohjaavilla psykologisilla, juridisilla tai lääketieteellisillä argumenteilla. Tutkimus on erityisesti aiheen teoreettista tarkastelua ja uuden tiedon luomista aihepiiristä.

Juttu perustuu Hannele Forsbergin haastatteluun ja Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkeliin Kohti kurinalaista lapsuutta? Kysymys pienten koululaisten iltapäivien (uudelleen) määrittelystä

Teksti: Leena Vähäkylä
Kuvat: Leena Vähäkylä ja Futureimagebank