Metsäsertifioinnit liian vaikeita kuluttajille

24.06.2010

Metsäsertifiointeihin perehtymällä jokainen huonekaluja ostava voi auttaa tropiikin metsien suojelua. Sertifikaatteja tutkinut yliopistonlehtori Anja Nygren on kuitenkin havainnut ne liian monimutkaisiksi tavallisen kuluttajan ymmärtää.

”Nämä järjestelmät ovat hirveän monimutkaisia eikä voida edellyttää, että tavallinen kuluttaja voisi kauppaan mennessään kauhean syvällisesti tietää, minkälaisia kriteerejä sertifioinnin takana on”, kertoo Nygren.

Metsäsertifikaatti on riippumattoman osapuolen myöntämä kirjallinen todistus siitä, että metsää hoidetaan ja käytetään kestävästi sertifikaatissa määriteltyjen kriteerien mukaisesti. Sertifiointijärjestelmiä on monenlaisia. Osassa sertifiointi kattaa vain metsätalouden eli tuotantovaiheen. Lisäksi on olemassa ketju- tai puun alkuperä -sertifikaatteja, joissa sertifikaatti kattaa koko tuotantoketjun: että jalostusvaiheessa tehtailla on kunnon työolot eikä käytetä esimerkiksi lapsityövoimaa, tai että myös vähittäiskaupassa on kestävän kehityksen vaatimukset. Sertifiointilogo edellyttää Nygrenin mukaan koko tuotantoketjun sertifiointia. Usein edes vähittäiskauppiaat eivät tiedä, mitä sertifiointi pitää sisällään.

Keski-Amerikan yhteisömetsät sertifioituja

Lähes kaikilla sertifoiduilla  yhteisömetsätalousryhmillä on vain tuotantovaiheen sisältävä sertifikaatti. Nygrenin tutkimat Hondurasin yhteisömetsäryhmät omaavat vanhimmat yhteisömetsäsertifikaatit. Ne tuottavat hyvin pienimuotoisesti huonekaluja ja muita kodin sisustustarvikkeita vahvasti brändätyille Euroopan markkinoille. 

”Olin kiinnostunut, mitä tapahtuu, kun tuotteet kulkevat koko arvoketjun: mikä on tuottajan asema, mitä tapahtuu prosessoinnissa, mitä ulkomaankaupassa tai vähittäiskaupassa tai minkälaisia ovat kuluttajat, jotka ostavat näitä tuotteita.”

Tutkimustaan varten Nygren haastatteli lukuisia tuotantoketjussa olevia toimijoita. Hän teki kenttätyötä Hondurasin metsätalousyhteisöissä, sahoilla, sisustustehtaissa, huonekaluliikkeissä, ministeriöissä, kansalaisjärjestöissä ja sertifiointifirmoissa. Suurin osa hänen tutkimansa alueen puusta myydään Tanskaan, joten hän teki vastaavat haastattelut myös Tanskassa tukku- ja vähittäiskauppiaiden keskuudessa.

”Mielenkiintoista on se, että välillä on vaikea erottaa yhteisömetsätuotteita, jotka on brändätty. Tuotteiden lopullista hintaa on vaikea erottaa muista tekijöistä, eli kuinka paljon tulee sertifioinnista, kuinka paljon muotoilusta tai brändäyksestä. Pienten yhteisöjen on vaikea kilpailla globaaleilla markkinoilla, koska laatuvaatimukset ovat kovat.”

Sertifiointi ei tuo tuottajille lisätuloja

Nygren kertoo, että yhteisömetsät eivät saa juurikaan korvausta siitä, että niiden tuotteet on sertifioitu. ”Tällä hetkellä en tiedä yhtään yhteisömetsähanketta, joka saisi merkittäviä lisätuloja. Silti niille asetetaan vaatimuksia, jotka voivat olla työläitä toteuttaa. Metsäsertifioinneissa toimitaan eri tavoin kuin Reilussa Kaupassa, jossa tuottajat saavat tuotteilleen lisähintaa. Jos ostamme pari euroa kalliimman Reilun Kaupan kahvipaketin, se ei paljon rasita, mutta jos ostamme huonekaluja tai rakennamme taloa, emme välttämättä ole valmiita maksamaan lisähintaa sertifioinnista.”

Valtiot suosivat yhteisömetsiä

Valtiot kuitenkin suosivat sertifioituja metsiä myöntämällä alueen asukkaille helpommin metsätalousoikeuksia. Kun yhteisömetsät ovat saaneet sekä kansallista että kansainvälistä huomiota, ne on otettava jatkossakin huomioon eikä näiden alueiden asukkaiden oikeuksia voida enää polkea kuten joskus aiemmin metsäyhtiöt tai suurmaanomistajat ovat tehneet.

Yhteisömetsät ovat usein valtion omistamia, mutta alueiden asukkailla on perinteiset käyttöoikeudet metsiin. Nygrenin mukaan mikään valtio ei voi sivuuttaa vuosikymmenien käyttöoikeuksia. Kehitysmaiden metsistä 22 prosenttia on yhteisömetsien hallussa. Tosin osa näistä on suojeltuja metsiä.

”Kun puhutaan kehitysmaiden maankäyttöoikeuksista, puhutaan laillisesta pluralismista, joka tarkoittaa monenlaisia virallisia ja epävirallisia käyttöoikeuksia. Monet metsäalueet on nähty joutomaana, joita kukaan ei ole omistanut. Asutus on levinnyt näille alueille, kun valtio on luvannut kenelle tahansa luvan tehdä valtaus alueelle, jos metsä raivataan ja maata ryhdytään viljelemään. Latinalaisessa Amerikassa on ihmisillä paljon eri toimeentulomuotoja. Harva elää pelkästään maataloudesta tai metsästä. Harva yhteisömetsäläinenkään saa tulonsa pelkästään metsätaloudesta. Myös maatalouden osuus on vähenemässä.”

Metsätalous vaikea saada kannattavaksi yhteisömetsissä

Paikallisilla asukkailla on Nygrenin mukaan selkeä käsitys siitä, että metsiä on hävitetty valikoivalla hakkuulla. Erityisesti mahonki on hakattu pois ja sen uusiutuminen on hankalaa. Asukkaat ovat ymmärtäneet, ettei sellainen metsätalous voi olla kestävää. Nykyisin harjoitettu sertifioitu metsätalous aiheuttaa hyvin vähän ympäristövaikutuksia, koska metsäteitä ei rakenneta eikä osaa puuta voida kuljettaa alas jyrkistä rinteistä kuin ihmisvoimin.

Nygrenin tutkimusryhmässä oleva ympäristöbiologi on selvittänyt alueen metsien uudistumista, ja tutkimuksen mukaan suurempi ongelma kuin ympäristöllisesti kestävä kehitys on saada metsätalous kannattavaksi. Suurin osa ostajista haluaisi vain jo loppuun hakattua mahonkia, vaikka Nygrenin mukaan muut puut ovat aivan yhtä kauniita. Jyrkkien rinteiden vuoksi kuljetuskustannukset ovat korkeat, mistä syystä yhteisömetsät eivät pysty kilpailemaan massatuotannon kanssa.

”Ainut keino on myydä puut sertifioiduille markkinoille, jotka ovat vahvasti brändättyjä erikoismarkkinoita, joissa ei myydä pelkkää sahatavaraa vaan erikoistuotteita. Suunnittelijoille on imagojuttu olla tällaisessa mukana”, kertoo Nygren. Monet tanskalaiset tunnetut suunnittelijat ovat ilmaiseksi mukana näissä hankkeissa.

Tutkimus suuntautuu jatkossa kaupunkeihin

Anja Nygren on saanut Suomen Akatemian tukea näille ympäristöaiheisille tutkimuksilleen jo väitöskirjan teosta lähtien. Hän on koulutukseltaan ympäristöantropologi ja työskentelee Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa. Hän on aloittamassa uutta tutkimusta Meksikon kaupunkien ympäristönhallinnasta ja ympäristöongelmista.

”Alue, jolla aion tehdä töitä, sijaitsee Meksikonlahden lähellä ja on Meksikon tärkeintä öljyporausaluetta. Minulla on sinne hyvät kontaktit ja pääsy erilaisiin aineistoihin, sillä olen ollut opettamassa sikäläisessä yliopistossa.”

Kehitysmaissa on tehty vielä  vähän kaupunkitutkimusta, vaikka ne ovat Länsi-Euroopan tasolla kaupungistumisasteessa. Latinalaisessa Amerikassa yli 75 prosenttia ihmisistä asuu urbaaneilla alueilla. Nygren korostaakin, että pitäisi lisätä ymmärrystä isojen kaupunkien ympäristöriskeistä.

Teksti: Leena Vähäkylä
Kuvat: Leena Vähäkylä, Anja Nygren ja Outi Myatt-Hirvonen