Suomalaiset YK:n puikoissa kautta aikojen

01.11.2012 

Vuonna 2011 WSOY kustansi Rauli Virtasen  237-sivuisen teoksen "Suezilta Afganistaniin, suomalaiset rauhaa turvaamassa". Virtasen teoksen lähtökohtana on, että paikan päällä ollut henkilö pystyy kuvailemaan tapahtumat paremmin kuin siellä ei koskaan käynytkään.

Tarinaa YK:n lähettämien suomalaisten toiminnasta Suezin konfliktissa, Kyproksen kriisissä, Siinain niemimaalla, Lähi-idässä Golanin laaksossa, Etelä-Libanonissa, Namibiassa, Balkaneilla ja Afganistanissa kertovat rauhanturvaajien päiväkirjamerkinnät, kirjeet kotiin ja haastattelut.

Teos on jaettu selkeästi yhdeksään lukuun tapahtumien maantieteellisen sijainnin mukaan. Viimeinen luku kertaa koko suomalaisen rauhanturvaajahistorian ja sen kehityksen. Sopivaksi lukijakunnaksi voisi sanoa Suomen ulkopolitiikasta kiinnostuneita ja asiaan jo hieman perehtyneitä lukijoita, tosin teoksen järjestelmällisyys tekee siitä helppolukuisen myös muulle yleisölle. Ainoa mitä jää kaipaamaan on englanninkielinen selvitys joillekin kirjainyhdistelmille, kuten UNDOF:ille, joka on suomeksi käännettynä YK:n loitontamisen tarkkailujoukko (United Nations Disengagement Observer Force).

“Suezilta Afganistaniin” on kunnianosoitus rauhanturvaajatyölle, jota ei sen alkuaikoina osattu Suomessa arvostaa. Teoksesta huomaakin miten asenteet kotimaassa ja kohdemaassa muuttuivat vuosien saatossa. Alussa rauhanturvaajia pidettiin etelänlomalle lähtijöinä. Kohteessa saattoi taas mennä päiväkausia ettei mitään kunnon toimintaa ollut ja nuoret sotilaat viettivät aikaansa uiden, pelaten ja eräässä päiväkirjamerkinnässä kerrotaan anekdootti, jossa pojat kaivoivat hiekasta miinoja, kirjoittivat niihin viestin 'Kilroy was here', palauttaen sitten miinalaatikon paikalleen. Etelä-Libanonissa 1990-luvulla eli neljäkymmentä vuotta myöhemmin ei sellaiseen ollut enää aikaa ja mahdollisuutta. Nyt tilalla olivat tienvarsipommit ja YK:ta huonosti kunnioittavat osapuolet, jotka halusivat päästä eroon rauhanturvaajien havaintojen tiedottamisesta kansainvälisille tahoille. Se voikin olla syy miksi YK:n Khiamin tarkkailupiste Libanonissa pommitettiin “vahingossa” maan tasalle, mikä aiheutti neljän YK:laisen kuoleman.

Tarinan todentuntuisuuttaa edesauttavat paikalle olleitten journalistien ja itse rauhanturvaajien kuvat. Jokaisessa tulee esiin pieni tarina: etelään lähtevä isä pitää vaimo vierellään lastaan sylissä, sotamiehet katselevat näyteikkunaa, sotilaat haavoitetun jääkärin ympärillä, suomalaisia kaltereitten takana panttivankeina, rauhanturvaajat juttelemassa paikallisille lapsille... Tämä toinen maailma tulee esille myös haastatteluissa esiintyvistä slangisanoista: pundis, fasuilu, faitterihomma. (Pundis – luvaton poissaolo. Faitterihomma – taistelutehtäviin koulutetun sotilaan tai YK-rauhanturvaajan tehtävä.) Itse jouduin sanat tarkistamaan ja kaikkia, kuten “fasuilu”, ei edes löytynyt.

Jos on vähänkin kiinnostunut kotimaastaan ja sen paikasta kansainvälisessä maailmassamme, niin teos on yksi helpoimmista tavoista perehtyä hieman syvemmin suomalaiseen rauhanturvaajatyöhön. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, kun Libanonissa, Syyriassa, Afganistanissa ja muualla maailmassa tapahtuu. Sinne päätyy myös suomalaisia jos ei kaikkialle pataljoonia niin ainakin muutama yksittäinen rauhanturvaaja. Jos ei lukeminen innosta, niin jo kuvia selailemalla voi saada jonkinnäköisen käsityksen suomalaisten rauhanturvaajien historiasta. Korrekti ja määrätietoinen rauhanturvaaja on maan lipulla varustettu suomalaisten ihan oma tavaramerkki, josta tulee yleissivistyksenkin kannalta tietää edes vähäsen.

                                                                                                                                                                                             
Kirja-arvion kirjoittaja Simona Kudinova opiskelee Tampereen lyseon lukiossa.
Kuvat: WSOY ja Pixmac.fi