Lobotomian tutkimuksella ymmärrystä yhteiskuntaan

08.10.2012

”Tuntuu, että okkultismin tutkiminen ajaa hulluuden tutkijaksi!”, Ville Salminen naurahtaa. Hän tekee väitöskirjaa psykokirurgian historiasta Suomessa ja kertoo erään tutkijakollegansa ajautuneen samankaltaiseen tutkimusaiheeseen tutkittuaan aluksi Salmisen tavoin okkultismin historiaa.

”Tutkijanura alkoi kunnolla kiinnostaa juuri proseminaarivaiheessa. Tutkin okkultismia ja huomasin, että sain tehdä jotain, mikä tuntuu hyödylliseltä”, muistelee Salminen. Tutkimusaihe muuttui graduvaiheessa käsittelemään lobotomian historiaa. Vuonna 2010 valmistuikin pro gradu Lobotomia suomalaisessa psykiatriassa 1946–1969.

Väitöskirjaa Salminen on tehnyt pari vuotta ja tutkimuksen tekeminen on ollut antoisaa. ”Minua kyllä varoiteltiin, että tutkijan työssä toimeentulo ei ole aina turvattua. Hyvin on kuitenkin tähän asti mennyt”, Salminen hymyilee.

Aate- ja oppihistorian avulla kiinni lobotomiaan

Alkuperäinen suunnitelma Salmisella oli filosofian opiskelu, mutta lopulta pisimmän korren vei aate- ja oppihistoria Oulun yliopistossa. ”Aate- ja oppihistoriassa voi perehtyä laajemmin erilaisiin ajatteluperinteisiin. Alusta asti homma tuntui kiinnostavalta.”

Lääketieteen historia kuuluu olennaisesti oppiaineeseen. Salminen kiinnostuikin psykiatriasta nähtyään dokumentin vanhoista mielisairauksien hoitotoimenpiteistä. ”Toimenpiteet olivat todella outoja, halusin ymmärtää, mitä niiden taustalla oli.”

Ehkä radikaalein toimenpide oli lobotomia, jossa otsalohkojen yhteys muualle aivoihin katkaistiin. Hoitomuotoa käytettiin rauhoittamaan erittäin vaikeasti sairaita ja aggressiivisia potilaita. Leikkaukset aloitettiin 1930-luvulla USA:ssa ja sieltä ne rantautuivat Eurooppaan ja myös Suomeen, jossa ensimmäinen leikkaus suoritettiin vuonna 1946 Töölön sairaalassa.

Lobotomialeikkaus kyettiin suorittamaan hyvin nopeasti, ja leikkausten tulokset olivat hyviä: harhaiset ja aggressiiviset potilaat rauhoittuivat, mutta heistä tuli samalla passiivisia ja välinpitämättömiä. Skitsofreenikkojen hoitoon toimenpide oli aikanaan täsmälääke. ”Lobotomian kehittäjä António Egas Moniz palkittiin keksinnöstään Nobelin palkinnolla vuonna 1949, joten se oli aikansa parasta tiedettä”, Salminen muistuttaa.

”Suomen osalta lobotomiaa ei ollut tutkittu, joten gradua oli hyvä lähteä rakentamaan. Väitöskirjassani käsittelen laajemmin psykokirurgisia toimenpiteitä, joista lobotomia oli kuitenkin yleisin.”

Suomeen oma lobotomiasairaala?

Historian tutkimuksessa lähdetään yleensä liikkeelle vanhoja asiakirjoja selaillen, niin myös Salmisen tapauksessa. ”Aloitin selailemalla Suomen Psykiatriyhdistyksen arkistoja ja siirryin potilasasiakirjoihin, joista käy ilmi potilaiden terveydentilaa ja hoitoja koskevia tietoja.”

Tutkimustyöhön kuuluu paljon puurtamista ja lukemista, mutta työ myös palkitsee. ”Parasta on, kun löytää jotain aidosti uutta tietoa. Oli esimerkiksi hienoa huomata, että Suomessa tehtiin vastoin aikaisempaa tietoa lobotomialeikkauksia vielä 1970-luvulla.”

Salmisen tutkimuksen mukaan Suomessa lobotomiaa ei myöskään kritisoitu lehtikirjoittelussa ja yhteiskunnallisessa debatissa yhtä paljon kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. ”Suomeen suunniteltiin 50-luvulla myös omaa lobotomiasairaalaa, mutta hanketta ei saatu viivästymisen vuoksi toteutettua.”

”Suomessa tehtiin ainakin 1700 lobotomialeikkausta, joka on väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin Iso-Britanniassa tai Yhdysvalloissa. Eniten leikkauksia tehtiin Seinäjoen piirimielisairaalassa.” Lobotomiaan kuoli arviolta 3–5 prosenttia potilaista.

Tutkija ei tuomitse turhaan

Vaikka lobotomia tuntuu nykymittapuulla järkyttävältä toimenpiteeltä, on taannehtivaa arvostelua varottava. Historian tutkijan on ymmärrettävä aikaa ja asetettava tapahtumat oikeaan kontekstiin. ”Kyllä se hirvittää, että pieniä lapsiakin leikattiin, mutta on ymmärrettävä olla tuomitsematta liikaa”, Salminen teroittaa.

Salminen pitääkin työnsä yhteiskunnallista merkitystä juuri ymmärryksen kasvussa. ”Psykokirurgisia toimenpiteitä tutkimalla voidaan peilata nykyhoitoja: nykyään psyykelääkkeitä jaetaan melko vapaasti, ja ne ovat tämän ajan ’parasta lääkettä’ mielen sairauksiin. Kuka tietää, ovatko ne 50 vuoden päästä lobotomian asemassa?”

Ymmärrys kasvattaa eettistä herkkyyttä, ja monissa asioissa yhteiskunnassa tarvitaan Salmisen mukaan enemmän ymmärrystä. Uuden tiedon tuottaminen yhteiskunnalle on tieteen tekijän tärkein tehtävä, ja psykokirurgian historian tutkiminen kertoo meille paljon, kuinka poikkeavien ihmisten suhteen on toimittu.

”Nykyään monet historian tutkijat ovat alkaneet tutkia lääketiedettä. Ennen asialla olivat lähinnä lääketieteellisen taustan omaavat tutkijat ja tutkimuksen objektiivisuus ei välttämättä ollut parasta mahdollista.”

Tutkijamaailmasta Salmisen idoli on brittiläinen Roy Porter, lääketieteen historioitsija, jolla oli rento ote ja suuri tietotaito. ”Suomalaisista tutkijoista arvostan paljon professori Petteri Pietikäistä ja akatemiatutkija Heini Hakosaloa.”

TV:stä tuttua tutkimusta

Tutkimuksensa kautta Salminen on saanut huomiota myös julkisuudessa. Hänet on voinut bongata vuonna 2011 YLE Teemalla esitetyssä Hulluuden historia -dokumenttisarjassa. ”TV:ssä työskentely oli jännittävää. Sain paljon hyviä kontakteja vanhoista ylilääkäreistä ja tutkijoista”, Salminen muistelee.

Alkusyksyn Salminen aikoo käyttää Uudenkaupungin vanhan piirimielisairaalan arkistossa, selaillen vanhoja potilasasiakirjoja.

”Aineiston hankittuani saan väitöskirjan valmiiksi ensi vuoden puolella. Sen jälkeen olisi kiva liittyä johonkin suurempaan tutkimusryhmään, jossa voisin tehdä tutkimusta yhteistyössä muiden alojen asiantuntijoiden kanssa.”

Mahdollisista tulevista tutkimusaiheista hän mainitsee muun muassa huumeiden käytön historian Suomessa. Nuorelle ja innokkaalle tutkijalle kaikki on kuitenkin avoinna. ”Miksei vaikka ura televisiossakin!” Ville Salminen naurahtaa ja uppoutuu takaisin Kansallisarkiston kokoelmien pariin.

Vinkki: Hyvä teos lääketieteen historiasta kiinnostuneelle on Porterin The Greatest Benefit to Mankind: A Medical History of Humanity (London, 1997; 1999).

Teksti: Juho Karjalainen
Kuvat: Ville Salminen