Luulöytöjä, lähdekritiikkiä ja leluineen haudattu haukku
02.11.2012
Oli kesäpäivä arkeologisilla kaivauksilla aivan valtatie 10 kupeessa lähellä Turkua. Elettiin vuosituhannen vaihteen jälkeisiä ensimmäisiä vuosia. Ensimmäisillä ”oikeilla” kaivauksilla olleen nuoren perustutkinto-opiskelijan mieleen jäi lähtemättömästi hänen kuulemansa koominen huuto pikitietä pitkin päristäviltä bandiiteilta: ”Katsokaa! Arkeologeja!” Tähän toinen huusi takaisin: ”Joo, ja yksi niistä on varmaan juuri löytänyt luun!” Kukaan meistä ei ollut, mutta jo tuolloin ajattelin, että tämä tosiaan lienee suuren yleisön käsitys tulevasta ammatistani: kuolleen ihmisen ja faunan jäännösten etsijä. Luonnehdinta pitää osittain paikkansa, mutta luiden löytäminen sinänsä ei aina todista paljoakaan – kuten joku kokeneemmista kaivajista olisi voinut minua heti valistaa.
Arkeologiassa on hyvin vähän itsestäänselvyyksiä, mutta runsaasti lähdekritiikkiin pakottavia realiteetteja. Yksi jälkimmäisistä koskee ihmisen ja luonnon toimintaa. Jokaisen löydön päätymisellä tiettyyn paikkaan on tästä toiminnasta johtuva syynsä, ja nämä syyt voivat olla moninaiset. Sammaloituneet tai maan uumenista paljastuvat kiinteät muinaisjäännökset ajan patinoimine löytöineen luovat helposti harhakuvan siitä, että ne ovat maanneet koskemattomina tutkimishetkeensä asti. Ne eivät kuitenkaan ole pysäytyskuvia menneestä ajasta, vaan ajan saatossa tapahtuneiden prosessien muokkaamia. Esimerkiksi maankäyttö on vuosisatojen ajan voinut vaikuttaa siihen, mitä kaivauksissa löydetään ja miten löydöt maassa sijaitsevat.
Rautakaudella (Suomessa n. 500 eKr.–1200/1300 jKr.) kootut kiviröykkiöt, joita myös oma tutkimukseni käsittelee, ovat hyvä esimerkki muodostumisprosesseihin liittyvästä lähdekritiikin tarpeesta. Röykkiöt ovat tänä päivänäkin maisemassa hyvin erottuvia, ja osittain juuri tästä syystä ihmiset ovat ajan kuluessa vaikuttaneet niin niiden kokoon, muotoon kuin löytöjen koostumukseenkin.
Kun arkeologi tutkii vaikkapa rautakautisia röykkiöhautoja, hän ei kuitenkaan yleensä ole yhtä kiinnostunut kaikesta niistä löytyvästä aineistosta. Hän pyrkii useimmiten tulkitsemaan niiden rautakautista merkitystä, jolloin myöhempänä aikana röykkiöihin päätynyt materiaali on hänelle toisarvoista. Ja, mikäli osa löytöaineistosta on iältään kyseenalaista, on sen tulkintakin jätettävä avoimeksi löytöjen tarkkaan luonnontieteelliseen ajoittamiseen asti. Luuaineisto on klassinen esimerkki tällaisista löydöistä, joiden kohdalla pelkkä olettaminen voi johtaa pahasti harhaan.
Kiviröykkiöt otettiin arkeologisen tutkimuksen kohteiksi jo suomalaisen tieteellisen muinaistutkinnon alkuvaiheessa. Kuvassa Lempäälän Päivääniemen rautakautista röykkiökalmistoa, piirretty 1800-luvulla.
Luita on voitu eri syistä panna röykkiöihin rautakaudella, jolloin osa väestöstä sai niiden kivien alta hautasijansa. Röykkiö oli tuolloin yksi yleisimmistä hautamuodoista. Röykkiöhautauksessa vainajan ruumis joko peitettiin kivikasalla tai se ensin poltettiin roviolla, minkä jälkeen hänen palaneet luunsa tai osa niistä haudattiin kivien alle. Rautakauden kiviraunioista löydetään usein myös eläinluita, mutta niiden ajallinen yhteenkuuluvuus hautauksiin on monesti edelleen kysymysmerkki.
Usein on oletettu, että eläinluut ovat samanaikaisia kuin hautaukset ja merkkejä esimerkiksi eläinuhreista tai kalmistoissa nautituista peijaisaterioista. Toisen, vastakkaisen näkemyksen mukaan eläinluut voivat olla röykkiöitä nuorempia, ja etenkin palamattomien luiden esihistoriallisuutta on usein epäilty. Tämä johtuu pääasiassa kahdesta syystä: ensinnäkin, palamattomat luut säilyvät heikosti Suomen happamassa maaperässä ja toiseksi, kiviraunioihin on voinut joutua luita myös myöhemmän ihmis- ja eläintoiminnan myötä. Niitä on voitu käyttää esimerkiksi tunkioina, ja röykkiöiden kivien välistä löytyvät luut ovat voineet päätyä sinne myös vaikkapa eläinten hampaissa. Myös erikoisemmat lähdeaineistoon vaikuttavat muodostumisprosessit ovat sangen mahdollisia, kuten seuraavasta tapauksesta käy ilmi.
Koira haudattuna
Kiviraunioista on historian saatossa haettu rakennuskiviä ja etsitty aarteita, joskus jopa arkeologisten tutkimusten innoittamana. Toisaalta yksityiskaivauksilla on joskus haluttu löytämisen sijaan haudata jotakin, eikä esihistorialliseen röykkiöön kajoaminen ole tällöin tapahtunut välttämättä sen luonnetta tajuten. Yhtenä esimerkkinä jälkimmäisestä on eräästä rautakautisesta hautarauniostamme löytynyt koiran luuranko. Eläin oli haudattu kivien alle samaan kohtaan, josta joku oli saanut paljon aikaisemmin viimeisen leposijansa. Hauta-antimeksi haukulle oli pantu mukaan purulelu. Tällaisenaan kyse on arkeologisesta kuriositeetista, jonka tulkitsemiseen riittää maalaisjärki. Mutta mikäli tapaus ei olisi ollut niin ilmeisen viimeaikainen ja paikan rautakautiseen käyttötarkoitukseen liittymätön, olisi se tuonut mukanaan paljon lelua enemmän pureskeltavaa. Olisi herännyt kysymys siitä, milloin ja miksi koira on haudattu tismalleen samaan kohtaan ammoin kuolleen vainajan kanssa – etenkin, kun esihistoriallisen ajan ihmisten tiedetään saaneen toisinaan koiransa kumppaneikseen viimeiselle matkalleen.
Mikäli röykkiöistä löytyvät eläinluut pystytään ajoittamaan samanikäisiksi niissä olevien vainajien luiden kanssa, voidaan mahdolliset myöhemmät muodostumisprosessit tietysti jättää pois laskuista. Silloin eläinluut saavat järkeenkäyvän selityksensä kuolemanrituaaleista, joiden avulla yhteisö siirsi vainajansa tuonpuoleiseen. Ovatko eläinluut näissä tapauksissa sitten jäänteitä esimerkiksi vainajalle annetuista eläinuhreista tai syömingeistä, joissa häntä haudan äärellä muistettiin? Tällaisia tulkintoja vastaan saattaisi puhua se seikka, että eläinluita löytyy toisinaan hautaraunioista tai niiden viereisistä röykkiöistä vain hyvin mitätön määrä. Kyse ei tällöin ole ollut kokonaisista eläimistä, tuskin myöskään yhden tai muutaman aterian aikana syödyistä tai vainajalle erotetuista suuremmista eläimenosista. Mutta voitaisiinko löytöaineiston ihmisluiden määrässä hahmottuva logiikka ulottaa kattamaan myös tämän ilmiön? Monessa tapauksessa nimittäin näyttää selvältä, ettei vainajankaan kaikkien luiden tarvinnut sijaita röykkiössä. Hän onkin ehkä saanut osansa kuolemanrituaaleihin eri tavoin liittyneistä eläimistä – meidän näkökulmastamme kärjistyneen kirjaimellisesti.
Lisätietoja:
Tietoa röykkiöhautauksesta esim. seuraavilla sivuilla:
Teksti: Timo Muhonen
